Kasper Hämäläinen vastaanotti tänään Varsinais-Suomen parhaan urheilijan palkinnon ja muisteli läpimurtokauttaan, jonka kruunasivat MM-karsintaottelut Walesia ja Saksaa vastaan.

Turun Urheilutoimittajien liiton puheenjohtaja Harri Sulonen luovuttaa Kasper Hämäläiselle Varsinais-Suomen parhaan urheilijan palkinnon. Hetki on historiallinen. Hämäläinen on vasta toinen jalkapalloilija, jolle tämä kunnia suodaan. (Ensimmäinen oli Kalevi Lehtovirta vuonna 1950.)

Harva uskoi vuosi sitten, että juuri Hämäläinen olisi nyt palkittavana. Tuskin keskikenttämies itsekään, sillä hänen ajatuksensa olivat viime joulukuussa aivan muualla. Hän oli vasta toipumassa loukkaantumisestaan ja treenasi kuntovalmentaja Mika Lehtimäen kanssa Kupittaan urheiluhallissa. “Aika tarkalleen vuosi sitten aloin tehdä ensimmäisiä treenejä Lehtimäen Mikan kanssa. Kolme kuukautta siinä mentiin Mikan suunnitelman mukaan, ja sen mukaan miten kroppa kestää. Siinä laitettiin perusasiat kiireettömästi kuntoon ja vahvistettiin lihaksia.”

Pallollisiin treeneihin Hämäläinen pääsi vihdoin helmi-maaliskuun taitteessa. “Muistan vieläkin, miten innoissani olin. Olin tehnyt paljon töitä ja olin hyvässä fyysisessä kunnossa. Itseluottamus oli noussut, kun oli tullut lisää fyysistä voimaa.”

Lopulta koitti kauden alku, mutta TPS ei ollut vielä valmis. “Kauden ensimmäiset pelit olivat sekavia. Meillä oli pieni lukko päällä, kun emme vielä tienneet miten Pasi haluaa meidän pelaavan”, Hämäläinen muistelee, ja hän jos kuka on oikea mies puhumaan Tepsin alkukauden sekavuudesta. Pasi Rautiainen kierrätti Hämäläistä alkukaudella kärjessä, laidassa ja kymppipaikalla, mutta nuorten EM-kisatauon jälkeen Kappe päätyi viimein keskikentän pohjalle.

Uusi lihaksikkaampi Hämäläinen istui ankkuripelaajaksi kuin nakutettu. Asiaa auttoi sekin, että pelipaikka oli keskikenttämiehelle hyvin tuttu jo entuudestaan. “Keskikentän pohja on oma pelipaikkani. Pelasin sitä junnuissa ja olen pelannut siinä aina nuorten maajoukkueessa. Puolustusvastuu sopii minulle ja viihdyn muutenkin hyvin keskikentän pohjalla. Siinä ei tarvitse miettiä mitä tehdä ja minne juosta, kun se tulee suoraan selkäytimestä”, Hämäläinen kertoi kesällä.

Hämäläisen lisäksi myös muut TPS:n pelaajat löysivät alkukauden jälkeen sopivat roolit, ja TPS:n peli alkoi toimia mallikkaasti. “Pelasimme parhaimmillaan niin näyttävää lyhytsyöttöpeliä, etten ole Tepsiltä vastaavaa nähnyt. Siitä pitivät niin pelaajat kuin katsojatkin”, Hämäläinen toteaa. Palloseura nousi loppukaudeksi mukaan kultataisteluun, mutta hyytyi loppumetreillä. “Meiltä loppui bensa. Emme jaksaneet vetää loppuun asti.”

Silti Hämäläinen ei osaa olla TPS:nkään kaudesta pettynyt. “Tämä oli hieno ja tapahtumarikas kausi. Meillä oli saumat kultaankin, mutta pronssi on aina pronssi, ja lisäksi pääsimme ensi kaudeksi Euroopan Liigan karsintoihin”, hän muistuttaa.

Eikä Hämäläisen läpimurtokausi päättynyt liigaan loppumiseen. “Omalta kohdaltani kauden kruunasivat maaottelut Saksaa ja Walesia vastaan”, nuorukainen sanoo ja muistelee vielä MM-karsinnat päättänyttä Saksa-ottelua. “Nuori poika vähän tutisi, kun mentiin kentälle. Mutta pelaaminen oli helppoa. Vieressä oli Littiä ja muita hyviä pelimiehiä, jotka rauhoittivat peliä. Lisäksi joukkueen pelityyli sopi minulle.”

Hämäläinen oli Saksa-ottelussa avauksessa, ja Suomi johti ottelua vielä siinä vaiheessa, kun hän tuli toisen jakson puolivälissä vaihtoon. Huuhkajien ensimmäinen karsintavoitto futiksen suurmaasta oli lähellä, mutta Saksa tuli vielä viime hetkillä tasoihin. “Jos olisi ennen peliä sanottu, että tästä tulee 1-1-tasapeli, olisin ollut tyytyväinen. Mutta pelin jälkeen se tuntui tappiolta, kun olimme johtaneet niin pitkään. Saksa tuli taas lopussa. Se on kumma juttu, miten ne pystyvät siihen aina.”

Saksa-pelin jälkeen on mietitty Hämäläisen mahdollista siirtoa ulkomaille, mutta se on arvoitus vielä miehelle itselleenkin. “Ensi kauden seura on hyvä kysymys, eikä minulla ole antaa siihen uutta informaatiota. Tammikuussa alkaa varmaan vähän enemmän kuhisemaan. Nyt olen harjoitellut Tepsin kanssa ja minulla on täällä vielä vuosi sopimusta jäljellä. Jos jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu, mutta mitään paineita en siitä ota.”

Totuus kuitenkin on, että aika olisi 23-vuotiaan Hämäläisen kohdalla kypsä ulkomaansiirrolle. Ja lisäksi Hämäläistä velvoittavat perinteet. Varsinais-Suomen vuoden 1950 parhaasta urheilijasta Kalevi Lehtovirrasta tuli kolme vuotta valintansa jälkeen Suomen kolmas jalkapalloammattilainen, kun hän siirtyi Pariisin Red Star -joukkueeseen.

Jyväskylän Jalkapalloklubi on ollut talvikauden mielenkiintoisin suomalaisjoukkue. Suurempien seurojen viettäessä siirtomarkkinoilla hiljaiseloa JJK on hankkinut riveihinsä puolenkymmentä kovaa vahvistusta. Näistä vahvistuksista merkittävin on uusi valmentaja Kari Martonen. Kaikki voisi kuitenkin olla toisin, jos JJK olisi saalistanut viime kaudella yhden pisteen vähemmän – tai jos toimitusjohtaja Joni Vesalainen olisi aikoinaan tavoittanut Paul Lindholmin.

Palataanpa ajassa puolitoista kuukautta taaksepäin, lokakuun 25. päivään. JJK on juuri varmistanut karsintojen kautta liigapaikkansa yli 3 500 katsojan edessä. Ville Prihan neljä vuotta kestänyt ja kaksi sarjanousua sisältänyt valmentajakausi on tullut päätökseen. “Ville teki aivan loistavaa työtä ja oli avainasemassa keskisuomalaisen futiksen nousussa. Aiemmin tämä oli harrastelijaporukka, kakkosdivarin puuhastelijapoppoo. Ville oli niin ehdoton, että sellainen ei hänelle käynyt. Hänhän juoksi viime vuonnakin joukkuelenkit etummaisena ja johti esimerkillään. Se ammattimainen asenne tarttui niin pelaajiin kuin muihinkin tässä seurassa”, JJK:n toimitusjohtaja Joni Vesalainen kertoo nyt seuran toimistolla.

Helppo Prihan urakka ei silti ollut, ei varsinkaan tällä kaudella. Tuskin yhdenkään muun liigavalmentajan päätä vaadittiin mediassa yhtä ahkerasti vadille kuin Prihan. “Olimmet tehneet periaatepäätöksen, että valmentajan vaihtorumbaan emme lähde. Olisimme menneet Villen kanssa vaikka alas”, Vesalainen toteaa. Ja lähellä sekin oli. Yksi piste vähemmän – tai yksi kabinettipäätös Rovaniemen Palloseuralle – ja JJK olisi matkannut suoraan divariin.

Priha nosti JJK:n aikoinaan liigaan vuoden “etuajassa”. Karsiutumiseen päättyvä debyyttikausi olisi kuitenkin tarkoittanut sitä, että seura olisi ollutkin yhtäkkiä vähintään vuoden jäljessä suunnitelmistaan. Siksi JJK tekikin valmentajanvaihtoa lukuun ottamatta kaikkensa joukkueen herättämiseksi ja putoamisen välttämiseksi. Käytännössä tämä tarkoitti ensin ilmasillan aukaisemista ja sitten bonuksia. Esimerkiksi korealaishyökkääjä Nam Ik-Kyungille tehtiin syksyllä korotettu bonustarjous. “Kerroin Namille että näin paljon saat, jos teet maalin. Näin paljon saat jos pelaamme tasan ja näin paljon jos voitamme”, Vesalainen muistelee. Kauden kolmessa viimeisessä ottelussa Nam teki kolme maalia. Ne osumat pitivät JJK:n liigassa.

Mutta vaikka liigapaikka säilyi, Prihan kausi oli tullut päätökseensä. JJK tarvitsi uusia tuulia. Se tarvitsi autoritaarisen Prihan jälkeen jotain aivan muuta. Ensin kaavailuissa oli Mika Laurikainen, mutta Laurikaisen mentyä alle 19-vuotiaiden maajoukkuevalmentajaksi piti ottaa esiin uusia nimiä. “Siinä kokouksessa jossa päätimme, että Ville Priha ei jatka, ensimmäinen ilmaan heitetty nimi oli Kari Martonen. Martosta ehdotti puheenjohtaja Janne Särkkä. Sen jälkeen tarkistimme, miten pitkään Martosella on sopimus, ja siellä luki että vuoteen 2011. Ajatus jäi sitten siihen, kun en uskaltanut lähteä Martoselle tai Honkaan soittelemaan, koska pelkäsin, että se homma olisi vielä räjähtänyt naamalle”, Vesalainen sanoo.

Niinpä seura alkoi kartoittaa muita nimiä. Hetken aikaa näytti silti, että JJK:n peräsimeen olisi tulossa kaikkien aikojen menestynein Veikkausliiga-valmentaja, mediapersoona Keith Armstrong. Lopulta Armstrong päätti, ettei halua tanssia näiden tähtien kanssa. Sen jälkeen tapahtui reilussa vuorokaudessa paljon. “Keke-homma meni puihin keskiviikkona. Koko sen illan metsästimme Paul Lindholmia, joka oli Barbadoksella tai jossain. Jos olisimme saaneet Lindholmin silloin keskiviikkona kiinni, hän olisi ollut meidän valmentajamme”, Vesalainen toteaa.

Lindholmia ei kuitenkaan saatu kiinni. Vuorokausi vaihtui ja sitten tulikin puhelu yllättävältä taholta. Hongan tekninen johtaja Ari Masalin soitti ja tarjosi Kari Martosta JJK:lle. “Torstaina kolmen jälkeen Masalin soitti, että nyt on sellainen tilanne, että meillä on nyt vähän liikaa hyviä valmentajia täällä. (Honka oli juuri palkannut Gert Remmelin valmennusrinkiinsä.) Se oli ensimmäinen kontakti Martos-asiassa. Sen jälkeen soitin ensin puheenjohtaja Särkälle ja heti perään Martoselle, joka oli Espanjassa, Cordobassa, lähdössä treeneihin. Sen puhelun aikana tuntui heti siltä, että tässä on meidän miehemme.”

Vesalainen ja Martonen sopivat palaavansa parin tunnin kuluttua treenien jälkeen. Siinä välissä Vesalaisen sai tiedon, että Lindholm on vihdoin tavoitettu. “En uskaltanut vastata siihen viestiin mitään. Pähkäilimme asiaa Jannen kanssa ja tulimme siihen lopputulokseen, että pyrimme saamaan Martoselta puhelimitse suullisen suostumuksen. Ja sen me sitten saimmekin.”

JJK oli löytänyt miehensä, ja Paul Lindholmin ura jatkui edelleen Ruotsissa. Seura teki Martosen kanssa kirjallinen sopimus sunnuntaina ja se julkistettiin maanantaina. Seuraavan viikon JJK vietti muuten hiljaisilla siirtomarkkinoilla hulluja päiviä. Seura ilmoitti viikon sisällä tehneensä sopimukset Interin laiturin Touko Tumannon, kokeneen hyökkääjän Mikko Hyyrysen sekä kivikovien toppareiden Jarkko Okkosen ja Norjasta Suomeen palaavan Juha Pasojan kanssa. Varsinkin jälkimmäisessä kaksikossa näkyi Martosen käden jälki, sillä Okkonen ja Pasoja pelasivat Hakassa toppareina silloin kun Martonen toimi siellä kakkosvalmentajana.

Uudet pelaajahankinnat korvaavat enemmän kuin hyvin kesken kauden tulleet ulkomaalaispelaajat: makedonialaiset Georgi Hristovin ja Shkumbiu Arsllanin sekä serbitoppari Dejan Brankovicin. “Mikko Hyyrynen korvaa Hristovin, Touko Tumanto korvaa Arsllanin ja Juha Pasoja korvaa Brankovicin”, Vesalainen luettelee ja muistuttaa, että ketään uusista vahvistuksista ei hankittu yltiöpäisillä palkoilla. “Kellekään ei makseta neljää tonnia kuussa. Pasojan palkka on pienempi kuin se mitä tarjosimme Wusulle ennen kuin hän lähti Tepsiin. Hyyrynen saa saman kuin Ady aikanaan.” Halpaa se ei silti ole, mutta ainakin tällä kertaa jyväskyläläiset tietävät mitä saavat.

Hyyrynen on rutinoitunut maaliruisku, Tumanto taitava laituri ja Pasoja ja Okkonen puolestaan muodostavat yhden liigan kovimmista topparipareista. Silti JJK:n värväykisistä kovin oli ilman muuta Martonen. Jo ihan siitäkin syystä, että ilman häntä osa muistakaan hankinnoista ei olisi onnistunut. Lisäksi esimerkiksi Nordic Football News arvioi Martosen palkkaamista seuraavasti: “Keith Armstrong teki JJK:lle suuren palveluksen. Armstrongin kieltäydyttyä seura tuli järkiinsä ja teki nerokkaan kaappauksen palkkaamalla valmentajakseen Hongan Mika Lehkosuon ja alle 21-vuotiaiden maajoukkueluotsin Markku Kanervan oikean käden Kari Martosen. Apurin palkkaamisessa päärooliin on aina omat ongelmansa, mutta Martonen tuskin liittyy Sammy Leen, Brian Kiddin, Art Garfunklen, Buzz Aldrinin ja Frendien Joeyn kaltaisten epäonnistujien joukkoon.”

Martosella itselläänkään ei ole aikomusta epäonnistua. Hän on valmistautunut päävalmentajan pestiin pidemmän kaavan mukaan. “Nyt oli oikea aika hypätä päävalmentajaksi. Olin ollut kahdeksan vuotta liigajoukkueiden kakkosvalmentajana ja kerännyt siinä tietotaitoa, jota voin nyt hyödyntää.”

Martonen on valmentajana lähes Prihan vastakohta. Priha uskoo auktoriteettiin ja taistelupalloon, Martonen taas keskusteluun ja pallonhallintaan. Yksi asia kaksikkoa kuitenkin yhdistää: ammattimaisuus. “Ammattimaisuutta painotetaan harjoittelussa, tavassa toimia kopissa, tavassa valmistautua peliin, tavassa purkaa peliä… Ne ovat kovia tavoitteita pelaamisen ulkopuolella. Lisäksi toivon, että pystyn vaikuttamaan seurankin tapaan toimia ja kehittyä”, Martonen sanoo.

Martosen toive saattaa hyvinkin toteutua. Priha jätti JJK:hon neljässä vuodessa oman jälkensä, jota Vesalainen edelleen kiittelee. “Ville loi tähän seuraan ammattimaisen kulttuurin. Sen ansiosta Martosen on nyt huomattavasti helpompi jatkaa siitä, mihin Priha jäi.”

JJK:n kausi päättyi säilymisjuhliin yli 3 500 katsojan edessä. Nyt juhlat ovat ohi ja työt alkaneet. Talvikauden työmaalla pelaajat painavat duunia rännän ja pakkasen keskellä uuden valmentajan Kari Martosen johdolla. Kylminä talvikuukausina valetaan JJK:n ensi kauden pelaamisen perusta.

Taivaalta tuiskuttelee lunta. Lämpötila on pari astetta pakkasen puolella ja talvinen viima vain lisää ilman purevuutta. Aurinkoa ei ole näkynyt päiväkausiin. Kello on vasta kaksi iltapäivällä, mutta on jo hämärää, niin kuin aina joulukuussa.

Kaiken kaamoksen keskellä jököttää Vehkalammen tekonurmikenttä. Yhtäkkiä hämärän keskeltä kaartaa kenttäalueen parkkipaikalle autoja. JJK:n pelaajat saapuvat paikalle kimppakyydeillä – treenivermeet päällä. Vehkalammelle on vihdoin valmistunut uusi, täysimittainen tekonurmikenttä, mutta pukukoppeja sieltä ei löydy vieläkään. Kamppeet vaihdetaan edelleen reilun kilometrin päässä sijaitsevalla Harjun stadionilla. Valot Vehkalammella sentään on, mutta ne eivät ole vielä päällä.

Pelaajat könyävät autosta kentälle.  Tämä on suomalaisen liigafutiksen karuinta arkea. Päivästä riippuen luvassa on vettä, räntää tai luntaa. Lämpötiloja nollan molemmin puolin. Se vähäinenkin loistokkuus, joka kotimaisessa jalkapalloilussa joskus on, on riisuttu tästä maisemasta täydellisesti. Ja tätä riemua riittää kuukausitolkulla. “Viiden kuukauden treenikausi tuntuu ihan helvetin pahalta. Mieluummin sitä pelaisi vaikka kahdeksan kuukautta ja treenaisi kolme. Mutta ei näille olosuhteille taida mahtaa mitään. Ei näillä nykyisillä fasiliteeteilla pidempää sarjaa pelata”, puolustaja Tuomas Latikka manaa.

Asiat voisivat silti olla huonomminkin. Jotkut valmentajat vetävät talvikuukausina treenejä ilman palloja. Juoksua, punttisalia, lisää juoksua… Sellainen kasvattaa kuulemma luonnetta ja pallonälkää – tai potutusta, jos pelaajilta kysytään. JJK:laisten onneksi Kari Martonen ei kuulu näihin valmentajiin. Martonen uskoo pallonhallintaan. Pallot ovat mukana jo alkuverryttelyssä, kun pelaajat punnertavat pallo jalkojensa alla. “Pallonhallinta on niin olennainen osa tätä lajia. Pallon kontrollointi ratkaisee pelissä monta tilannetta. Siksi pallo on syytä pitää harjoituksissakin mukana”, Martonen perustelee.

Kun treenejä on kestänyt parikymmentä minuuttia Vehkalammelle syttyy vihdoin valot. Sen jälkeen on edes hieman helpompi tajuta seuraavansa liigajoukkueen treenejä. Mutta mitään jalkapallojuhlaa täällä ei silti vietetä. Juhlat on juhlittu, nyt on työn vuoro. Uudet vahvistuksetkin tulevat vasta tammikuussa. Mutta se ei haittaa, talvikausi on pitkä ja Martonen ehtii nyt tutustua JJK:n vanhoihin pelaajiin.

Ensimmäisten lämmittelyjen jälkeen Martonen peluuttaa pelaajilla 4 vastaan 1 -pienpelejä. Jako kuulostaa helpolta, mutta kun pallo pitää syöttää pelaajalta toiselle yhdellä kosketuksella, homma vaikeutuu huomattavasti. “Pallo liikkeelle. Reagointia”, Martonen ohjeistaa. “Pitäkää etäisyydet lyhyinä.” Kunto rakennetaan hiellä ja taito toistoilla. “Asiat eivät tartu pelaajiin ehkä ensimmäisellä kerralla, mutta kun niitä toistaa satoja kertoja, niin ehkä se jollekin kolahtaa.”

Valmentaja haluaa saada pelaajien jalat liikkeelle ja pulssin ylös, mutta harjoituksessa voi nähdä myös symboliikkaa. Yksi JJK:n lempinimistä on Päijänteen Barcelona. Päättyneellä kaudella nimi kumpusi kuitenkin lähes yksinomaan joukkueen pelipaidan väreistä. Pelillisesti keskisuomalaiset olivat Katalonian futisylpeydestä kilometritolkulla jäljessä. Martosen tulo seuran ruoriin on kuitenkin pelillinen askel Barcelonan suuntaan.

“Haaveena olisi kehittää pelaamista niin, että voisimme itse kontrolloida ja rytmittää peliä niin kuin haluamme, eikä tarvitsisi mennä vastustajan nuottien mukaan ja juosta muiden perässä. Sitäkään pankkia ei voi räjäyttää kertalaakista. Pelaamaan pitää opetella askel kerrallaan”, Martonen toteaa ja lisää, ettei hänkään pelkkää pallonhallintaa kaipaa. “Tässä pelissä olennaista on, miten nopeasti reagoi suunnanmuutoksiin. Jos riistosta on mahdollisuus lähteä nopeasti vastaiskuun, niin haluan joukkueen pystyvän siihen.”

Loput harjoituksista on pelaamista. Pelaajilla on hyvä syke ja virtaa riittää loppuun saakka. Talvikauden pituutta manannut Tuomas Latikkakin myöntää, että harjoituksissa on nyt kivaa. “Motivaatio on varmasti kaikilla kohdillaan. Aina sitä jaksaa paremmin, kun tulee uusia treenejä ja uusia virikkeitä. Sehän on ihan selvä.” Miten Martonen poikkeaa Latikan mielestä Prihasta? “Martsi on paljon keskustelevampi ja haluaa perustella, miksi mikäkin asia tehdään. Sellainen on pelaajalle helpompaa. On helpompi motivoitua harjoituksesta, kun tietää mikä sen tarkoitus on.”

Jos Latikan arvio oli ylistävä, niin viime kauden kapteeni Christian Sund menee vieläkin pidemmälle. “Kyllä huomaa, että valmentaja on vaihtunut. Kaikilla on ihan uusi into päällä. En halua väittää, että Ville oli huono, mutta minusta tuntuu, että nyt tälle nuorelle joukkueelle on löytynyt se oikea valmentaja”, Sund sanoo harjoitusten jälkeen. “Yleensä tähän aikaan ei ole hirveän kivaa treenata, mutta nyt tänne tulee mielellään. Tähän hommaan on löytynyt hyvä meininki.”

Myös Martonen on tyytyväinen harjoitusten ilmapiiriin. Hän ei silti halua vielä lähteä vetämään liian nopeita johtopäätöksiä. “Tässä on vielä kuherruskuukausi meneillään, ja pelaajat haluavat näyttää uudelle valmentajalle.” Valmentajalle “kuherruskuukausi” tarkoittaa puolestaan pelaajiin tutustumista ja tarkkailua. Sen miettimistä onko rinki riittävän leveä ja laadukas tulevaa kautta ajatellen. Testipelaajia tulee ja usein meneekin.

Martonenkin etsii vielä vahvistuksia joukkueeseensa. “Tällä hetkellä meidän pitäisi löytää vielä vasenjalkainen pelaaja, joka pystyisi pelaamaan joko vasempana pakkina tai laitalinkkinä. Ja keskikentän keskusta on sellainen paikka, johon kaipaisin pallollista osaamista ja pelirohkeutta. Sellaisia pelaajia, jotka pystyvät kontrolloimaan ja rytmittämään peliä ei ole Suomessa liikaa.”

Kun Martonen lisää hakevansa keskikentän keskustaan ennen kaikkea nuorta ja nälkäistä pelaajaa joka kasvaisi parin vuoden aikana rooliinsa, tulee ensimmäisenä mieleen JJK:hon viime aikoina yhdistetty Valeri Minkenen. “Minkesen Vallusta voi kasvaa sellainen pelaaja. Ominaisuudet ovat olemassa. Vallu on nuori, mutta hänellä on jo liigapelejä takana, joten hän tietää, mitä liigapelaajalta vaaditaan”, Martonen myöntää.

Harjoitukset ovat ohitse. Vehkalammen kentältä poistuu tyytyväisiä pelaajia. Talvikausi ei juuri nyt vaikuta niin toivottoman pitkältä kuin yleensä. Martonenkin pyrkii näkemään pitkän treenikauden parhaat puolet. “Minusta talvikausi ei ole raskas, se on enemmänkin haastava. Jalkapallo vaatii rakennustyötä. Uutena valmentajana on hyvä juttu, että on aikaa valmistautua uuteen sarjakauteen. Rakennustyö ei kuitenkaan lopu liigakauden alkuun, vaan se jatkuu vuosikausia. Tässä edetään askel kerrallaan”, Martonen muistuttaa ja toteaa sitten: “Mutta onhan se hyvä, että tammikuun lopulla alkaa Liigacupin pelit, joissa lasketaan pisteitä ja joissa on panosta. Pelit ovat aina niitä mittareita, joista nähdään olemmeko menneet eteenpäin ja pystymmekö tekemään kentällä niitä asioita, joita olemme harjoitelleet.”

Niiden Liigacupin otteluiden alkamiseenkin on vielä toiset puolitoista kuukautta aikaa. Mutta se aika taitaa mennä JJK:ssa mukavammin kuin monessa muussa seurassa.

Kari Martonen näkee nykyisessä JJK:ssa ja neljän vuoden takaisessa, juuri liigaan noussessa FC Hongassa paljon yhtäläisyyksiä. Martosen ja toimitusjohtaja Joni Vesalaisen tavoitteena olisikin tehdä JJK:sta seuraava Honka.

JJK:n toimitusjohtaja Joni Vesalainen ei peittele ihastustaan FC Honkaan. “Honka oli tänä vuonna ehdottomasti liigan paras joukkue. Se teki eniten maaleja – 20 maalia enemmän kuin seuraavaksi tehokkain joukkue – ja pelasi parasta jalkapalloa. HJK ja TPS eivät voittaneet meitä kertaakaan, mutta Honkaa vastaan meillä ei ollut mitään jakoa. Jos JJK pystyy lähivuosina pelaamaan sillä tyylillä, katsojamäärämme nousevat entisestään.”

Lisäksi Hongassa viehättää Vesalaista sekin, että espoolaisseura on pystynyt viime vuosina pelaajiaan ulkomaille muita joukkueita enemmän ja paremmalla hinnalla. “Jypissä otimme aikoinaan ensimmäisen ison askeleen, kun saimme Tuomas Pihlmanin maajoukkueeseen. Toinen suuri askel oli Jarkko Immosen saaminen NHL:ään. Se toi Jypille uskottavuutta. Samaan pyrimme JJK:ssakin. Tarkoituksena olisi saada pelaajamylly pyörimään niin, että voisimme myydä joka vuosi yksi tai kaksi pelaajaa ulkomaille hyvään hintaan.”

Tässä mielessä Martonen istuu JJK:n suunnitelmiin täydellisesti. Valkeakoskelaislähtöinen valmentaja on nimittäin, kuten Vesalainen asian ilmaisee, pelaajantekijä. “Minä näen asian niin, että valmentajan onnistumisesta 35 prosenttia on pelaajantekemistä, 16 prosenttia pelaajien auttamista ulkomaille ja loput 49 prosenttia on edustusjoukkueen menestystä”, Vesalainen listaa.

Martonen myös puhuu kuin pelaajantekijä. “Tiedän, että Jyväskylässä on paljon hyviä junioreita ja täällä tehdään hyvää juniorityötä. Hyvän juniorityön kautta nousee pelaajia edustusjoukkueeseen, ja jatkossa niitä olisi tarkoitus saada vielä enemmän. Haaveena olisi joskus tulevaisuudessa rakentaa joukkuetta niin, että ensin katsotaan Jyväskylän pelaajat, sitten Keski-Suomen pelaajat. Jos siltä alueelta ei löydy riittävän hyviä pelaajia, niin sitten etsitään muualta Suomesta ja vasta viimeisenä vaihtoehtona ulkomailta. Koen että minulla on valmentajana velvollisuus pyrkiä kehittämään suomalaisia pelaajia.”

Martonen sopii JJK:n honkamaisiin suunnitelmiin siksikin, että hän oli mukana tekemässä sarjanousija Hongasta sitä Honkaa, joka taistelee joka vuosi mestaruudesta. “Neljä vuotta sitten Honka oli juuri noussut Veikkausliigaan ja se oli vähän samanlaisessa tilanteessa kuin JJK:kin nyt. Sitä kautta minulla on hyvä tausta niin joukkueeseen kuin seuraankin liittyvissä asioissa.” Voisiko JJK:sta sitten tulla suomalaisen jalkapalloilun seuraava Honka? “Kyllä, mutta kova tekeminen siinä on. Halu on kuitenkin kova ja kaikilla ihmisillä tässä seurassa tuntuu olevan se sama tahto viedä seuraa eteenpäin. Täällä on samaa dynaamisuutta. Ihmiset ovat täällä todella innostuneita ja haluavat kehittyä ja kehittää seuran toimintaa”, Martonen vastaa.

Ensi kesän MM-kisojen avausottelussa kohtaavat kesäkuun 11. päivänä Etelä-Afrikka ja Meksiko. Mutta miltä näyttävätkään kisojen alkulohkot ja pelikaavio? Ja miksi vanha viisaus “mestarin pitää pystyä voittamaan kaikki” ei pidäkään paikkansa.

MM-kisojen alkulohkot on arvottu ja spekulaatiot pääsevät kunnolla vauhtiin. Seuraavan puolen vuoden ajan futisniilot ympäri maailmaa laskevat mielessään mahdollisia ottelutuloksia ja täyttelevät jatkopelikaaviota, joka löytyy esimerkiksi tuolta http://www.fifa.com/worldcup/matches/kostage.html.

Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa käytännössä? No ainakin sitä, että Argentiina, Englanti, Saksa, Italia ja Espanja voittavat luultavasti alkulohkonsa. Ja sitä, että G-lohkon kolmikolla on edessään kova urakka – lohkokakkoselle kun lienee luvassa neljännesvälierävastustajaksi Espanja. Toisin sanoen esimerkiksi Norsunluurannikon täytyy kahdeksan joukkoon selvitäkseen pystyä voittamaan luultavasti ensin Portugali tai Brasilia ja sitten Espanja.

Englannille riittää samaan urakkaan Yhdysvaltojen ja Ghana tai Serbian kaataminen – samoin Saksan mutta käännetyssä järjestyksessä. Jos alkulohkot eivät ole yhtä helppoja tai vaikeita, niin eivät sitä ole joukkueiden jatko-ohjelmatkaan. Toisilla reitti kahdeksan tai neljän parhaan joukkoon on huomattavasti mutkaisempi ja mäkisempi kuin toisilla.

Siksi vanha viisaus siitä, että mestarin pitää pystyä voittamaan kaikki mahdolliset vastustajat ei välttämättä pidä paikkaansa. Mestari pelaa kisoissa seitsemän ottelua. Vähintään 80 prosenttia vastustajista jää siltä kokonaan kohtaamatta. Ja niissä 20 prosentissa ei koskaan ole kaikkia kovimpia joukkueita.

Tämän huomaa, kun katsoo edellisten mestareiden turnausteitä. Italia eteni mestariksi kohtaamalla Ghanan, USAn, Tshekin, Australian, Ukrainan, Saksan ja Ranskan. Brasilia taas kampesi vuonna 2002 tieltään Kiinan, Turkin (kahdesti), Costa-Rica, Belgian, Englannin ja Saksan. Ja Ranskan reitille kultajuhliin päättyneissä kotikisoissa osuivat puolestaan Etelä-Afrikka, Saudi-Arabia, Tanska, Paraguay, Italia, Kroatia ja Brasilia.

Jos viimeisimmistä arvokisoista haluaa etsiä kovimman ja eniten kunnioitusta herättävimmän mestaruustien, niin sellainen oli ilman muuta Kreikan reitti Euroopan mestariksi viisi vuotta sitten. Kreikka joutui kohtaamaan ensin alkulohkossaan Espanjan, Venäjän ja Portugalin. Sen jälkeen puolivälierissä tuli vastaan hallitseva mestari Ranska ja semifinaalissa vielä kisojen kenties vahvinta peliä siihen saakka esittänyt Tshekki. Kreikka selvitti ne kaikki, ja lopulta vielä finaalissa uudestaan Portugalin. Siksi en voi väittää, etteikö Kreikka olisi ansainnut taannoin voittoaan vaikka joukkueen pelityyliä vihasinkin niin, että ikeniin sattui.

Suosikkien reitti mitalipeleihin on huomattavasti helpompi kuin pienempien joukkueiden. Siksi neljän parhaan joukkoon yltäviä yllättäjiä nähdään niin harvoin. Sen takia veikkaankin, että ensi kesän välieräparit ovat Brasilia-Englanti ja Saksa-Espanja. Ne eivät ehkä ole neljä parasta joukkuetta, mutta niillä näyttäisi olevan helpoimmat reitit semifinaaleihin.

Mutta toisaalta, pienempien maiden ei tarvitse ehkä kammeta kuin yksi joukkue tieltään ja reitti puolivälieriin on saattaa tasoittua jo huomattavasti. Ja toinen tapa yllätyksille on ennakkosuosikkien epäonnistuminen. Koska puolivälieräpaikkoja on kaksi kutakin lohkoparia (A-B, C-D, E-F ja G-H) kohti, esimerkiksi Englannin tai Saksan kompurointi toisi puolivälieriin väistämättä yllätysjoukkueen. Samoin käy jos Argentiinan ja Ranskan valmentajat jatkavat sekoiluaan. Tai jos Hollanti tai Italia floppaa. Kahdesta viimeisestä lohkosta yllättäminen onkin sitten jo vaikeampaa.

Loppuun vielä alkulohkot:

A: Etelä-Afrikka, Meksiko, Uruguay, Ranska  (Ranskan tulo tasapainotti aika hyvin Etelä-Afrikan survomisen ykköskoriin.)
B: Argentiina, Etelä-Korea, Nigeria, Kreikka  (Tätä ei voi edes Diego kössiä…)
C: Englanti, Yhdysvallat, Algeria, Slovenia  (Britit jaksavat varmasti olla tämän lohkon voimalla rasittavia seuraavat kuusi vuotta: “This time we can go all the way.” Jepjep…)
D: Saksa, Australia, Ghana, Serbia
E: Hollanti, Japani, Kamerun, Tanska
F: Italia, Uusi-Seelanti, Paraguay, Slovakia
G: Brasilia, Pohjois-Korea, Norsunluurannikko, Portugali  (Norsunluurannikko ja Portugali kohtaavat 15. kesäkuuta. Sen ottelun voittaja on käytännössä jatkossa ja häviäjästä taas tulee kuolemanlohkon ensimmäinen ruumis.)
H: Espanja, Honduras, Chile, Sveitsi

Fifa julkaisi ensi kesän MM-kisojen arvontakorit tänään. Valtaosa korien ympärillä käytävästä keskustelusta on kohdistunut siihen, olisiko ykköskoriin pitänyt nostaa Englannin (Fifa-ranking 9) sijaan Ranska (ranking 7) tai Portugali (ranking 5), mutta harvempi on kiinnittänyt huomiota siihen, että kisojen rankingiltaan heikoin joukkue on myös ykköskorissa. Se on isäntämaa Etelä-Afrikka.

Ensi kesän MM-kisojen heikoimmaksi joukkueeksi näyttäisi etukäteen olevan kolme kandidaattia. Ensimmäinen niistä on Uusi-Seelanti. Lammasmaan Fifa-ranking on 77, ja se joukkue pääsi kisoihin lähinnä sen takia, että Australia on siirtynyt jalkapallokartalla Oseaniasta Aasian puolelle.

Toinen kääpiökandidaatti on Pohjois-Korea, joka majailee Fifa-rankingissa mukavasti sijalle 84 – siinä futissuuruuksien Haitin ja Omanin välissä, reilut 30 sijaa Suomen alapuolella. Kisojen heikoin ranking-sijoitus löytyy kuitenkin isäntämaa Etelä-Afrikalta 86. Etelä-Afrikka olisi tuskin selvinnyt kisoihin karsintojen kautta, mutta isäntämaana se on saanut vielä jotain turnauspaikkaa parempaa: sijoituksen ykköskoriin ja luultavasti sille junaillaan vielä perjantaina suosiollinen pelikaavio turnaustietä tasoittamaan.

Arvonnasta valittaminen on siinä mielessä ikävää, että arpominen kuuluu turnausmuotoiseen jalkapalloiluun. Perjantain arvonnassa ei kuitenkaan ole kyse sattumanvaraisuudesta, vaan järjestelmällisestä isäntämaan suosimisesta. Kisapaikkaa ilman karsintoja ei tarjota nykyään edes hallitsevalle mestarille, joten sen pitäisi olla itsessään aivan riittävä etuus turnausisännyydestä. Sen päälle ei tarvitse tarjota vielä paikkaa ykköskorissa ja isäntiä suosivaa pelikaaviota.

Miksi isäntämaat sitten saavat arvontaedun silloinkin, kun ne eivät sitä selvästikään ansaitse? Syyt ovat luultavasti taloudelliset. Turnaus kiinnostaa paikallisia sitä enemmän mitä pidempään kotijoukkue on siinä mukana. Tämä kuitenkin vahingoittaa turnauksen tasoa, kun lohkojen taso heittelee ja kisakaavio on epätasapainossa.

Vielä suuremmaksi ongelmaksi isäntien suosiminen kasvaa silloin, kun kisaisännyys on jaettu ja molemmat kotijoukkueet halutaan laittaa väen vängällä ykköskoriin. Esimerkiksi EM-kisoissa tämä tarkoittaa sitä, että puolet ykköskorin maista ovat kotijoukkueita, joiden taso on yleensä muita turnaukseen selvinneitä joukkueita kehnompi.

Näin kävi myös viime EM-kisoissa, kun Sveitsi ja Fifa-rankingissa kolminumeroisella sijalla oleva Itävalta pistettiin ykköskoriin. Lopputuloksena turnaukseen saatiin helpot A- ja B-lohkot sekä kuolemanlohko C, jossa pelasivat muun muassa molemmat MM-finalistit Ranska ja Italia. Kun leppoisat A- ja B-lohkot vielä eristettiin finaaliin saakka kovemmista lohkoista, saatiin asetelma, jossa Saksalle ja Portugalille oli vedetty vapaa väylä välieriin.

Lopulta – tai edes niinkään lopulta vaan kuudentena kisapäivänä – kävi kuitenkin niin, että Kroatia voitti Saksan. Epätasapainoisen kisakaavion ansiosta yksittäisestä yllätyksestä kasvoi jymy-yllätys. Kroatia varmisti tuloksella lohkovoiton ja samalla oli selvää, että joko se, Turkki tai Tshekki selviäisi neljän parhaan joukkoon. (Lopulta neljän sakkiin selvisi Turkki, joka järjesti turnauksessa useammankin nitrotrillerin mutta josta ei ehkä kuitenkaan puhuttu aivan samalla äänenpainolla kuin Espanjasta, Saksasta tai Venäjästä.)

Viime MM-kisoissa kävi hieman samalla tavoin, kun Ranska kompuroi alkulohkossa. Ranskalaisten hoiperrellessa Sveitsi nousi lohkovoittajaksi – ja yhtäkkiä kahdeksan joukosta olikin varattu paikka Sveitsille tai Ukrainalle, joka oli voittanut alkulohkossaan sellaiset futisjättiläiset kuin Tunisia ja Saudi-Arabia. Sveitsin ainut voitto taas tuli Etelä-Koreasta.

Neljännesvälierissä Sveitsi ja Ukraina väänsivät yhden turnauksen tylsimmistä matseista, maalittoman tasapelin, joka piti lopulta ratkaista rankkareilla. Niissä ukrainalaiset olivat tarkempia, mutta seuraavalla kierroksella poppoosta ei ollut mitään vastusta Italialle. Jälkikäteen voikin kysyä, oliko Ukrainan paikka tosiaan kahdeksan parhaan joukossa? Joukkue kun onnistui maalinteossa vain Tunisiaa ja Saudi-Arabiaa vastaan ja Italia ja Espanja teki sen verkkon peräti seitsemän maalia.

Lopputurnausarvonnat kaipaisivat kipeästi muutosta. Ja muutos olisi parasta aloittaa siitä, ettei seuraavien EM-kisojen isäntiä Ukrainaa ja Puolaa laitettaisi väkisin ykköskoriin, vaan sinne minne ne tasonsa puolesta kuuluisivat.

Videotuomarit eivät ole ratkaisu Thierry Henryn käsivirheen kaltaisiin rikkomuksiin. Päätyrajatuomarit eivät ole ratkaisu epäselviin maalitilanteisiin. Siksi huippujalkapalloilu tarvitsee avukseen sekä huipputeknologiaa että päätyrajatuomarit.

Aina kun jalkapallossa aletaan puhua videotuomareista, mieleeni tulee neljä tapausta. Ensimmäinen niistä on Geoff Hurstin kuuluisa ja kyseenalainen voittomaali vuoden 1966 MM-finaalista. Hurstin maalista on kulunut 43 vuotta ja sinä aikana ihmiset ovat käyneet kuussa ja keksineet internetin, mikroaaltouunin ja nanoteknologian. Silti erotuomaristo on pallon pompatessa maaliviivalle edelleen yhtä avuton kuin 1960-luvulla.

Tästä saatiin esimerkki tammikuussa 2005, kun Manchester Unitedin maalivahti Roy Carroll rähmi Pedro Mendesin laukauksen maalin. Peliväline ehti käydä lähes metrin verran maaliviivan paremmalla puolella ennen kuin Carroll onnistui kahmimaan sen takaisin kentälle. Tottenham olisi voittanut pelin tuolla osumalla, mutta joukkueen epäonneksi Mendesin kuti lähti lähes keskiviivalta ja avustava erotuomari oli maalin syntyhetkellä 30 metrin päässä päätyrajasta.

Jalkapallo on ehkä maailman kolmanneksi konservatiivisin asia, mutta silti on maalitilanteissa on turha raahata epävarmuuden taakkaa vain siksi, että sitä oli pakko raahata 100 tai 40 vuotta sitten. Avustavat erotuomarit tarvitsevat apua maalitilanteisiin ja nyt sitä olisi tarjolla. Sitä paitsi teknologiaa käytetään jo. Erotuomareilla on radioyhteys avustaviinsa. Vaihdot ja lisäajat näytetään valotauluilla.

Mikä sitten olisi pätevä apu maalitilanteisiin? Videot vai päätyrajatuomarit? Itse asiassa ei kumpikaan. Se käy ilmi tästä tilanteesta: http://www.youtube.com/watch?v=U1UTImKQPoM Kyseessä on Liverpoolin Luis Garcian Chelsea vastaan tekemä maali(?). Olen nähnyt tilanteesta toistakymmentä hidastusta, mutta yhdestäkään niistä ei selvinnyt oliko pallo maalissa vai ei. Lisäksi jokainen voi päätellä maalin takaa tulleesta hidastuksesta kuinka hyödytön päätyrajatuomari olisi tuossa ollut.

En ole muutenkaan villinä videoiden käyttöön otosta, enkä ole ainut. Tämän päivän Veikkaaja otsikoi juttunsa “Jyrkkä ei teknologialle”. Veikkaajan toimitus kysyy “kuka vetää rajan, mihin peleihin videot otetaan käyttöön ja mihin ei”. Se on yksi ongelma, mutta vielä suurempi on se, mihin vedetään raja, missä tilanteissa videoita käytettäisiin ja missä ei.

Thierry Henryn käsivirhe tapahtui ennen maaliin johtanutta syöttöä. Jos sellainen pitäisi tarkistaa, niin silloin olisi tarkistettava monta muutakin tapausta: Maalitilanteet? Ilman muuta. Rangaistuspotkuun johtaneet rikkomukset? Luultavasti. Ulosajon arvoiset rikkeet? Toki. Entä paitsioliputukset silloin kun pelaaja on pääsemässä läpi? Niinpä.

Pahimmillaan videotarkistusten kanssa oltaisiin tilanteessa, jossa ottelu pitäisi keskeyttää pariksi minuutiksi kymmenen kertaa pelissä. Sellainen ei sovi jalkapalloon. Mikä sitten sopisi? Päätyrajatuomarit. Maalin takana oleva ylimääräinen silmäpari olisi varmasti nähnyt Henryn käsivirheen tai – mikä vielä parempaa – ehkäissyt sen kokonaan. Päätyrajatuomarilla saataisiin lisävalvontaa maalin edustoille, juuri sille alueelle, jossa ottelut usein ratkaistaan. Ja mikä parasta, se saataisiin ilman turhia katkoja ja ratkaisu olisi kustannuksiltaan koko jalkapallomaailman ulottuvilla.

Maalitilanteita päätyrajatuomari ei kuitenkaan ratkaisisi. Siihen tarvittaisiin uutta teknologiaa. Tenniksestä (ja kriketistä) tuttu HawkEye-teknologia kertoisi varmasti oliko pallo maalissa vai ei. Järjestelmään kuuluisi kuusi kameraa ja tietokone ja sen asentaminen maksaisi noin 300 000 euroa per stadion. Mutta sillä hinnalla joukkueet saisivat varmuuden maalitilanteista puolessa sekunnissa. Ratkaisu kuulostaa paljon fiksummalta kuin Adidaksen parin vuoden takainen epäonnistunut älypallokokeilu.

Ai niin. Kerroin että videotuomareista puhuttaessa mieleeni tulee neljä tapausta, mutta olen ottanut esille vasta kolme. Neljäs on tämä: http://www.youtube.com/watch?v=O8Bdsjm0E6E Kyseessä on vuoden 1998 MM-kisojen alkusarjan ottelu Brasilian ja Norjan välillä. Ottelun yhdysvaltalainen erotuomari vihelsi matsin loppuhetkillä Norjalle rankkarin, joka näytti kaikista tarjolla olleista kuvakulmista oikeusmurhasta. Lopulta kuitenkin selvisi, että ruotsalainen tv-ryhmä oli saanut kuvattua pätkän, jossa Baianon rike näkyi.

Tarinan opetus? Toisinaan tuomarit ovat viisaampia kuin videot.

Lisää tietoa HawkEye-teknologiasta: http://www.timesonline.co.uk/tol/sport/football/article2274405.ece

Thierry Henry ratkaisi Ranskan ja Irlannin välisen jatkokarsintaottelun käsivirheellään, jonka hän tunnusti ottelun jälkeen ensin irlantilaisille ja medialle – mutta ei koskaan erotuomarille.

Ranska on juuri selviytynyt ensi kesänä pelattaviin MM-kisoihin, mutta menestyksessä on hapan sivumaku. Syynä tähän on ratkaisumaaliin johtanut Henryn käsivirhe. Pallo oli jo menossa ulos kentältä, kun Henry nappasi sen kädellä mukaansa. Henry pudotti pallon suoraan jalkoihinsa ja syötti sitten William Gallas’lle, joka puski maalin edestä voitto-osuman.

Irlantilaiset ovat ymmärrettävästi raivoissaan. Se että Henry meni ottelun jälkeen näyttävästi lohduttamaan puolustaja Richard Dunnea oli laiha lohtu. Ottelun jälkeen Henry sanoo medialle sen minkä luultavasti sanoi jo Dunnelle: “Se oli käsipallo, mutta minä en ole erotuomari.” Sanat tuskin lämmittävät ketään. Kuumentavat korkeintaan.

Henry olisi nimittäin voinut käsitellä tilannetta toisinkin. “Se oli täydellinen tilaisuus epäitsekkyydelle, rehellisyydellä ja urheilijamaisuudelle — Henryllä oli noin viisi sekuntia aikaa liittyä jalkapallohistorian kuolemattomiin”, Guardianin Richard Williams kirjoitti kolumnissaan.

Millaiseen joukkoon Henry sitten olisi liittynyt? Williams nosti esiin Robbie Fowlerin tapauksen vuodelta 1997 ja Paolo Di Canion teon kolme vuotta myöhemmin. Fowler yritti saada erotuomaria pyörtämään rankkarituomiotaan, koska Fowlerin mielestä Arsenal-vahti David Seaman ei ollut rikkonut häntä. Kun erotuomari pysyi kannassaan, Fowler kävi omajalkaisesti rähmimässä pilkun. Di Canio puolestaan pysäytti pelin koppaamalla pallon maalipaikassa käsiinsä, koska hän näki vastustajan maalivahdin makaavan loukkaantuneena maassa.

Noihin tekoihin ei vaadittu roolimalleja. “Fowler oli sivistymätön katujen kasvatti. Di Canio taas töni kerran erotuomarin kumoon saatuaan punaisen kortin ja jakeli fasistisia tervehdyksiä Lazion kannattajille”, Williams muistutti. “Fowlerin ja Di Canion epäitsekkäät teot muuttivat meidän käsitystämme heistä. Ne kertoivat, että näiden miesten sisällä on hyvyyttä.”

Silti Williams ei suostu vertaamaan Henryn tekoa Diego Maradonan “jumalan käsi”-maaliin vuoden 1986 MM-kisoissa, sillä pelin ja pelaajien taustat olivat aivan toisenlaiset. “Maradonan teko perustui katulapsen vaistoon, jota ruokki (vuoden 1966 MM-kisoissa tapahtuneen) Antonio Rattínin ulosajon ja Falklandin sodan kostaminen. Henry sen sijaan on sivistynyt mies ja Ranskan Kunnialegioonan ritari. Hänen olisi pitänyt pystyä parempaan – vastustajiensa, itsensä ja lajin kunniaksi.”

Toisin sanoen iso osa Ranska-Irlanti-ottelusta syntyneestä skandaalista johtuu siitä, että Henryltä odotettiin enemmän. Iki-ärsyttävältä Marco Materazzilta tai rottamaiselta Craig Bellamyltä ei olisi voinut tilanteessa odottaakaan mitään muuta, mutta reiluksi ja tyylikkääksi pelaajaksi profiloituneelta Henryltä kyllä. Katsojat pettyivät, koska he saattoivat kerrankin toivoa pelaajalta hyvyyttä, eikä tämä suostunut sitä esittämään.

Toisaalta se ei ollut tarkemmin ajateltuna hirveän yllättävää. Vaikka Henry korostaa, ettei hän ole erotuomari, niin se ei ole estänyt häntä valittamasta erotuomareille häntä vastaan tehdyistä tuomioista. (Tässä yksi näistä sadoista tapauksista: http://www.youtube.com/watch?v=e3g-ghCz8dk)

Miksi pelaajista tulee erotuomareita vain silloin, kun epäreilu tuomio tehdään heitä vastaan? 90 prosenttia pelaajista valittaa kyllä erotuomarille epämieluisasta tuomiosta, mutta heistä ehkä yksi sadasta on valmis tunnustamaan oman virheensä silloin, kun he hyötyvät tuomarin tekemästä päätöksestä. Irlantilaisetkaan eivät valittaneet, kun he saivat lahjarankkarin karsintamatsissa Georgiaa vastaan. (http://www.youtube.com/watch?v=Jf9fx4ipF4Q)

Tästä tarinasta on turha etsiä opetusta. Käsivirhe jäi näkemättä ruotsalaistuomari Martin Hanssonilta. Se maksoi Irlannille MM-kisapaikan ja luultavasti myös Hanssonin Etelä-Afrikan reissu jää sen takia tekemättä. Ranska ja Henry sen sijaan pääsevät kisoihin.

Jalkapallo tarvitsisi rehellisempiä pelaajia, mutta koska heitä ei ole saatavilla, se saanee joko lisää erotuomareita joko maalien taakse tai videoiden ääreen. Algeriassa maalivahtina Nobel-kirjailija Albert Camus ei tainnut todellakaan tarkoittaa ammattijalkapalloilua sanoessaan kuuluisan lauseensa: “Kaiken minkä tiedän moraalista olen oppinut jalkapallokentältä.”

Bändit tekevät maailmankiertueita. Elokuva saattaa saada samanaikaisesti ensi-iltansa sadassa maassa. Yksilöurheilijatkin kiertävät ympäri maata ja maailmaa kisailemassa. Jalkapallojoukkueella sen sijaan on kotikaupunki ja kotistadion. Ja Turussa se kotistadion sijaitsee Kupittaalla.

Jalkapalloa on sanottu usein globaaliksi peliksi. Sitä se toki onkin, mutta moneen muuhun urheilulajiin verrattuna jalkapallo on hyvinkin paikallista. Yksilöurheilijat kiertävät kilpailukaudella ympäri maata ja maailmaa: on gp-kisoja, ympäriajoja, osakilpailuita ja mitä milloinkin. Jalkapallossa joukkue taas pelaa vähintään puolet ottelut kotonaan.

Se on merkittävä ero. Yksilöurheilijalla ei ole kotia samalla tavalla kuin jalkapalloilijalla. Joukkuelajeissa ei turhaan puhuta koti- ja vierasotteluista. Jalkapallojoukkueilla on koti. Niillä on kotikaupunki ja sen näkee useimpien joukkueiden nimistäkin: Real Madrid, AC Milan, FC Barcelona, Manchester United, Valkeakosken Haka, Liverpool FC, Turun Palloseura…

Joukkueita ajatellessa tulee ajatelleeksi niiden kotikaupunkia – ja joukkueen kotistadionia. Real Madridin koti on Santiago Bernabeulla, Milanin San Sirolla, Barcelonan Camp Noulla, Machester Unitedin Old Traffordilla, Valkeakosken Hakan Tehtaan kentällä, Liverpoolin Anfieldilla ja Turun Palloseuran Kupittaalla.

Paitsi että ei ehkä ensi vuonna. TPS sai eilen Turun kaupungin Liikuntalautakunnalta luvan pelata ensi kauden liigaottelunsa Paavo Nurmen stadionilla. Liikuntalautakunta antoi kenttämuutolle tiukat reunaehdot, mutta käytännössä päätös mahdollistaa TPS:n pelaamisen Urheilupuistossa, mikäli seura ei pääse sopimukseen Kupittaalla pelaamisesta.

Toivon todella, että TPS käyttää päätöstä vain selkänojana Veritas-stadionin neuvotteluissa ja että Palloseura ja stadionyhtiö pääsevät asiassa sopuun. Turkulaisen jalkapalloilun koti ja kehto on nimittäin Kupittaalla. Veritas-stadion on Suomen paras jalkapalloareena, mutta nyt kyse ei ole pelkästään olosuhteista. Nyt on kyse perinteistä. TPS:n juuret ovat tiukasti Kupittaalla.

Muutto Paavo Nurmen stadionille olisi askel taaksepäin myös olosuhteissa. Ja takapakkia se olisi siksikin, ettei Urheilupuisto ole pitkän tähtäimen ratkaisu TPS:n ongelmiin. Turun kokoiseen kaupunkiin ei myöskään kannata nykyisessä kansantaloudellisessa tilanteessa rakentaa toista jalkapallostadionia. Turkulaisen ja suomalaisen jalkapalloilun kannalta paras (ja oikeastaan ainut järkevä) vaihtoehto olisi Veritas-stadionin kehittäminen entistäkin paremmaksi.

Sitä varten TPS:n pitäisi kuitenkin päästä stadionin osaomistajaksi. Ja siitä koko jupakassa luultavasti onkin kyse. Palloseuralla on pitkän tähtäimen suunnitelmansa, joista yksi on tehdä parin vuoden sisällä nollatulos. Se taas ei onnistu ilman ottelutapahtumista saatavia myyntituloja. Siksi asiasta väännetään nyt oikein kunnolla. Kaikkien osapuolten kannalta olisi kuitenkin toivottavaa, että asiasta päästäisiin sopuun ilman evakkovuosia. Turkulaisen jalkapalloilun menneisyys ja tulevaisuus kun ovat Kupittaalla.

Lähes 200 juttua. Yli 100 000 lukukertaa. Journalistisen futisblogin pitäminen on ollut haastavaa, mutta suuremmassa jalkapallomaassa se olisi ollut luultavasti huomattavasti hankalampaa.

Sain pari viikkoa sitten oivaltavaa palautetta Mikko Pakariselta: “Täytyy kiittää erinomaisesta blogista, joka alkaa olla suomalaisen jalkapallojournalismin kirkkainta eliittiä. Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että siihen ei paljoa vaadita, mutta mielestäni asia on juuri päinvastoin. Meillä jalkapallokulttuuria vasta luodaan, ja siinä vaiheessa työ on kaikkein raadollisinta pään seinään hakkaamista.”

Mikon oivalluksellisuus ei ollut kehumisessani, vaan kulttuurinrakentamisen raadollisuudessa. On totta, että suomalainen futiskulttuuri ja sitä kautta -journalismikin on vielä kasvuvaiheessa. Siinä on hyvät ja huonot puolensa.

The Guardianin toimittaja Amy Lawrence tiivisti kesällä jotain olennaista sen jälkeen, kun USA oli yllättänyt Espanjan Confederations cupin välierässä. “Suuressa jalkapallomaassa asuvien on hankala ymmärtää, kuinka hankalaa kuningaslajiin vihkiytyneillä voi olla Amerikassa. Pelaajien, valmentajien ja pienen mutta sitäkin omistautuneemman kannattajajoukon rakkaus lajiin ei ole yhtään vähäisempää tai vähemmän todellista kuin Englannissa tai Espanjassa, Brasiliassa tai Meksikossa, Egyptissä tai Zimbabwessa.” (Lawrencen hieno juttu on luettavissa kokonaisuudessaan täällä: http://www.guardian.co.uk/football/blog/2009/jun/25/usa-spain-confederations-cup-semi-final)

Lawrence kirjoitti Yhdysvalloista, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin kirjoittaa Suomesta. Suomalaiset jalkapalloihmiset rakastavat lajiaan yhtä suuresti ja yhtä aidosti kuin heidän italialaiset ja argentiinalaiset kohtalontoverinsa.

Blogini kannalta suomalaisen jalkapallokulttuurin “marginaalisuudessa” on ollut hyviä ja huonoja puolia. Huono puoli on, että suuremmassa jalkapallomaassa (tai suuremmalla kielialueella) lukijamäärät olisivat monikymmenkertaiset. Sellaisissa olosuhteissa blogin voisi ehkä kääntää jopa elannokseen. Suomessa se on mahdotonta.

Mutta sitten on se hyvä puoli. Juttuja tehdään lukijoille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jutun pitää saada mahdollisimman paljon lukijoita. Ei vaikka varsinkin netissä toimittajat erehtyvät usein niin luulemaan. Juttujen tekeminen lukijoille tarkoittaa, että lukijoiden pitää saada mahdollisimman paljon irti lukemastaan jutusta.

Ja tästä päästäänkin hyviin puoliin. Suuremmassa jalkapallomaassa tällaisen journalistisen (ja toivottavasti lukijalleen paljon antavan) blogin pitäminen olisi nimittäin huomattavasti paljon hankalampaa. Esimerkiksi valmentajien ja pelaajien haastattelut voisi melkein unohtaa. Sellaisessa ympäristössä Puoliaikakin olisi luultavasti ollut juuri sitä mitä julkaisualusta aloittelevan blogin taglineksi tarjoaa: “Just another WordPress blog”.

Tämän kauden perusteella uskallan väittää, että Puoliaika kuitenkin on enemmän kuin pelkkä blogi. Tämä juttu on Puoliajan 198. artikkeli. Juttuja on luettu yhteensä yli 104 000 kertaa. Kommentteja niihin on kertynyt lähes 150. Kiitoksia kaikille lukijoille ja varsinkin kommentoijille. Kulttuurinrakennustyöt jatkuvat.