Sambian shokkivoitto Afrikan mestaruusturnauksessa oli osoitus siitä, että ennakkosuosikit on helpoin yllättää tiukalla puolustamisella.

Valvoin viime yönä myöhään ja menin onnellisena nukkumaan. Syy kumpaankin oli Sambian historian ensimmäinen Afrikan mestaruus.

Sambian tarina on koskettava. Maa käytännössä menetti maajoukkueensa vuonna 1993, kun joukkuetta kuljettanut lentokone putosi maahan. Kaikki 30 matkustajaa kuolivat. Heistä 18 oli maajoukkuepelaajia.

Lento-onnettomuus tapahtui Gabonissa. Samassa maassa jossa tämän vuoden mestaruusturnaus pelattiin. Nyt sambialaiset omistivat mestaruutensa onnettomuudessa kuolleiden muistolle gabonilaisten hurratessa heille.

Ottelulla oli joukkueelle ja koko maalle valtava merkitys. Sen huomasi jo siinä vaiheessa, kun Joseph Musonda loukkaantui ja jätti itkien kentän. Taiston tauottua joukkueen päävalmentaja Hervé Renard kantoi Musondan sylissään mukaan joukkueen mestaruusjuhliin. Siinä vaiheessa herkistyi jo bloggaaja koto-Suomessakin.

Sambian voitto oli merkittävä myös jalkapallollisesti. Kuten mainio Jonathan Wilson tässä jutussa kertoo, mestarijoukkue oli hitsautunut yhteen kuuden vuoden ajan. Sen näki joukkueen maalijuhlista ja joukkolauluista rangaistuspotkukilpailun aikana, mutta se näkyi myös kentällä kollektiivisenä pelaamisena.

“Kauaskantoinen suunnittelu ei ole mitenkään vallankumouksellinen keksintö, mutta afrikkalaisessa jalkapalloilussa se on niin harvinaista, että sitä yrittävät voivat nauttia suurista palkinnoista”, Wilson kirjoitti.

Sambian voitto oli osoitus myös siitä, että arvokisoissa yllättäminen tapahtuu puolustuksen kautta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana saman ovat jo todistaneet Etelä-Korea ja Senegal (2002), Kreikka (2004) sekä Ghana ja Uruguay (2010).

Menestysresepti on yksinkertainen: joukkueen pitää olla hyvin organisoitu, tiiviisti puolustava, terävästi vastaan iskevä ja erikoistilanteensa hyödyntävä. Sambia oli tätä parhaimmillaan tätä kaikkea. Joukkue sulki vastustajien maalihanat toisen alkulohko-ottelunsa jälkeen ja pelasi neljä nollapeliä putkeen.

Norsunluurannikko pelasi, jos mahdollista, vielä enemmän menestysreseptin mukaisesti. Se ei päästänyt turnauksessa ainuttakaan maalia. Joukkue kärsi kuitenkin samasta ongelmasta kuin toinen ennakkosuosikki Ghana ja oikeastaan koko turnaus – se ei löytänyt hyökkäyskolmanneksella riittävästi keinoja vastustajan puolustuksen murtamiseen.

Alkulohkon jälkeen Afrikan mestaruuskisoissa tehtiin kahdeksassa ottelussa 15 maalia. Niistä kahdeksan syntyi erikoistilanteista. Seitsemän pelitilannemaalia kahdeksassa ottelussa kertoo omaa kieltään arvokisafutiksen realiteeteista.

Mutta ne realiteetit eivät ole pelkästään afrikkalaisia vaan universaaleja. Viime kesän Copa Americassa altavastaajat kaatoivat ennakkosuosikit kaikissa neljässä puolivälieräottelussa yllä olevalla menestysreseptillä.

Eikä suosikeillakaan ole varaa unohtaa puolustamisen tärkeyttä. Matkallaan EM- ja MM-kultaan Espanja on pelannut seitsemän pudotuspeliä ja tehnyt niissä kahdeksan maalia. Se riittää, kun pitää samaan aikaan oman maalinsa puhtaana kuten Espanja on tehnyt. Joukkue raivasi tiensä maailmanmestaruuteen voittamalla kaikki neljä pudotuspeliään 1-0.

Fabio Capellolla oli Englannin maajoukkuevalmentajana ylivoimainen voittoprosentti, mutta kuinka käy hänen perinnölleen?

Kun Fabio Capello ilmoitti tänään eroavansa päävalmentajan paikalta, Englannin maajoukkue ei menettänyt ainoastaan päävalmentajaa. Se menetti kaikkien aikojen menestyksekkäimmän päävalmentajansa.

Englanti voitti Capellon neljä vuotta kestäneellä aikakaudella 67 prosenttia peleistään. Kukaan Capellon edeltäjistä ei ollut yltänyt voittoprosentissa kuin 60:een.

Kenties voittojakin merkittävämpää oli tapa, jolla ne tulivat. Viimeistään Capellon aikakaudella Englannin maajoukkueessa lopetettiin päätön pallon perässä juoksentelu ja alettiin pelata kunnollista eurooppalaista jalkapalloa. Hänen aikanaan Englannista tuli eurooppalainen maajoukkue.

Capellon selän katkaisi lopulta Englannin jalkapalloliiton päätös viedä John Terryltä kapteeninnauha. Capello arvosteli ratkaisua julkisesti ja teki asiasta lopulta omat johtopäätöksensä. Kokenut mestarivalmentaja ei suvainnut sitä, että ulkopuoliset tahot puuttuivat hänen joukkueensa sisäisiin asioihin.

Tietyllä tavalla Capellon reaktio oli odotettu. Hän on auktoriteettivalmentaja, joka ei katso hyvällä sitä, että hänen arvovaltaansa nakerretaan – oli asialla sitten seurajohtaja, pelaaja tai liittopomo. Reaktion rajuus oli kuitenkin yllättävä. Voi olla, että eroaminen tarkoitti myös Capellon valmentajauran loppua. Hän täyttä tänä vuonna 66 ja on aikaisemmin vihjannut haluavansa lopettaa uransa valmentamalla samaa maajoukkuetta, jota vastaan hän teki vuonna 1973 Wembleyllä maalin.

Mutta jos Capello haluaa jatkaa, hänelle löytyy varmasti ottajia. Monet seurajoukkueet olisivat valmiita antamaan paljon saadakseen penkkinsä päähän miehen, joka on voittanut 16 seurajoukkuekaudellaan yhdeksän mestaruutta. (Kaikki muut Englannin maajoukkuevalmentajat ovat muuten voittaneet yhteensä 10 mestaruutta.)

Spekulointi Capellon seuraajasta käy jo villinä. Huhumyllyn ennakkosuosikki on Tottenhamin valmentaja Harry Redknapp, joka vapautettiin aiemmin tänään veronkiertosyytteistä. Mutta olisiko peribrittiläinen Redknapp oikea mies jatkamaan Capellon työtä? Haluaisiko hän sitä edes? Jossain vaiheessa varmasti, mutta juuri nyt Tottenham on kiinni Mestareiden liigan paikassa.

Seuraavaksi alhaisimman kertoimen vedonlyöjiltä saa alle 21-vuotiaiden maajoukkuevalmentaja Stuart Pearce. Pearce on jo valmiiksi liiton leivissä ja olisi siksi kaikkein helpoin värväys. Todennäköisesti hän onkin puikoissa, kun Englanti kohtaa Hollannin kuun viimeisenä päivänä. Mutta osaako kukaan oikeasti nähdä Pearcea penkin päässä kesän EM-kisoissa? Jos kisat päättyisivät Pearcen alaisuudessa aikaiseen kotimatkaan, liittopomojen päitä vaadittaisiin vadille, koska he menivät valmentajaa valittaessa sieltä missä aita oli matalin.

Kaksi seuraavaa nimeä ovat sitten hyvin mielenkiintoisia. Otetaan ensin Roy Hodgson. Hodgson on kokenut maajoukkueluotsi ja, Capellon tavoin, pragmaatikko. Hän olisi varmasti valmis hyppäämän maajoukkueen puikkoihin lyhyelläkin varoitusajalla. West Bromwichkin olisi luultavasti valmis luopumaan luotsistaa pienellä kompensaatiolla.

Nimekkäin mies valmentajaspekulaatioissa on kuitenkin Jose Mourinho. Chelseassa(kin) loistavaa jälkeä tehnyt portugalilainen on tunnetusti onneton Madridissa, ja on jo kertonut sekä lähetävänsä Espanjansta kauden jälkeen että halajavansa takaisin Englantiin. Mourinho olisi Capellon tapaan kovimman luokan ulkomaalaisvärväys, joka pitäisi huolen siitä, että maajoukkue jatkaisi kansainvälistymistään.

Täydellinen valinta, siis? Ei sittenkään. Mourinhon mahdollisuudet torpedoi todennäköisesti hänen teräväkielisyytensä. Maajoukkuevalmentajan pesti on diplomaattivirka, jossa ei ole varaa skandaaleihin. Jalkapalloliitot pelkäävät harvaa asiaa yhtä paljon kuin huonoa julkisuutta. Kohuotsikoiden pelko esti aikoinaan Brian Cloughin maajoukkuepestin – ja jos englantilainen menestysluotsi jätetään valitsematta huonon julkisuuden pelossa, niin todennäköisesti ulkomaalaisen huippuvalmentajan kanssa menetellään samalla tavoin.

Äkkiseltään näyttäisikin siltä, että FA:lla on kaksi varteen otettavaa kandidaattia: Redknapp ja Hodgson. Mutta mukaan voisi heittää vielä kolmannen jokerin. Guus Hiddink on juuri sellainen valmentaja, joka on tottunut tulemaan tällaisessa tilanteessa hätiin. Hiddink on monet arvokisat menestyksekkäästi kokenut kosmopoliitti, hän tuntee vanhana Chelsea-luotsina englantilaisen jalkapallon ja maajoukkueen pelaajat, eikä taatusti järjestä skandaaleja.

Jalkapalloliitolla riittää nyt paljon mietittävää, sillä päävalmentajan valinta ratkaisee Englannin suunnan. Pahimmassa tapauksessa se voi romuttaa Capellon aikakauden perinnön. Parhaassa tapauksessa se taas auttaa jatkamaan italialaisen viittoittamalla voitokkaalla tiellä.

FA järjesti torstaina lehdistötilaisuuden, jossa se vahvisti Pearcen hoitavan Hollanti-ottelun.

“Niin pitkään kuin pelaajat ympärilläni haluavat voittaa, ei ole mitään väliä mistä he ovat kotoisin”, Etchu Tabe sanoo.

Se oli niitä harvoja kertoja, kun pelaaja on vakuuttanut kannattajat välittömästi. RoPS pelasi Umbro Cupia Oulussa, ja joukkueessa debytoinut Etchu Tabe oli kaikkialla. Tabe vei pääpallot satanolla ja oli nopeampi kuin kukaan muu kentällä. RoPS-kannattajat olivat varmoja, että seura oli tehnyt todellisen löydön.

Kun Tabe kaksi vuotta myöhemmin lähti Rovaniemeltä, kannattajat olivat yksimielisiä siitä, että ensivaikutelma ei pettänyt. Tabe oli kahden kauden ajan RoPSin ylivoimaisesti paras pelaaja. Kun kysyin RoPSia kannattavalta toimittajakaveriltani, millainen pelaaja Tabe on, hän ei säästellyt kehujaan: “Dominoiva toppari. Teknisesti hyvä ja kaksinkamppailluissa vahva. Nopea kaveri, joka vie pääpallot hyvin.” (Jälkimmäiset kehut eivät tulleet yllätyksenä. Tabe on yli 190 senttiä pitkä ja juoksi KuPSin tammikuun testeissä 30 metriä aikaan 3,76.)

Kaverillani oli Tabesta vain kaksi moitetta. Ensimmäinen niistä liittyi siihen, että Tabella on joskus vaikeuksia lyhyiden maasyöttöjen kanssa. Toinen asia liittyi Taben monikäyttöisyyteen. Kaverini varoitti Taben kokeilemisesta sentterinä: “Hän tykkää itse pelata enemmän kärjessä, mutta on topparina miljoona kertaa parempi.”

Mutta niin pitkään kuin Tabe pysyy puolustuslinjassa, KuPSilla ei pitäisi olla mitään hätää. Joukkue on hankkinut hyvän pelaajan, joka näyttää olevan vielä mukava ja pidetty tyyppi. Kun seura esittelee hänet lehdistötilaisuudessa, valmentaja Esa Pekonen vitsailee Taben kustannuksella ja kutsuu tätä Ekiksi. “Olen yksinkertainen suomalainen mies, niin pelaajilla pitää olla yksinkertaiset suomalaiset nimet”, Pekonen perustelee nimivalintaa.

“Eki on palkattu tappajaksi. A hired killer”, Pekonen jatkaa. “Siksi hän istuu minun vieressäni.” Joku voisi sanoa, että tappaja tunnistaa toisen. Pekonen ei pelaajana ollut niitä kaikkein miellyttävämpiä vastustajia. “No tulihan sitä itsekin jotakuta potkastua”, Pekonen sanoo ohi mennen. Hänestä on mukavaa, että joukkueessa on toppari, jota vastaan on ikävä pelata.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että Taben kanssa olisi ikävä jutella. Hän vaikuttaa lyhyen juttutuokion perusteella oikein mukavalta tyypiltä. “Täällä on hyvä ilmapiiri ja joukkuekaverit ovat ottaneet minut hyvin vastaan”, Tabe kiittelee istuessaan Keskuskentän kabinetissa. “Henkilökuntakin kysyy aina, onko kaikki kunnossa.”

Ennen kaikkea Tabe on tullut Kuopioon mielellään. Hänen perässään oli muitakin liigaseuroja, mutta hän valitsi KuPSin – eikä ole katunut valintaansa. “Olen onnellinen, että olen täällä ja odotan kovasti tulevaa kautta”, hän sanoo. “Kun olosuhteet ovat kunnossa, sitä yleensä pelaakin paremmin.”

Viime kaudella RoPSissa olosuhteet eivät olleet ihan kunnossa. Vedonlyöntiskandaali pyyhkäisi joukkueen ylitse kevättalvella ja sotki etukäteissuunnitelmat. Joukkueesta lähti pois korillinen mätiä omenoita, mutta Suomesta olisi löytynyt ulkomaalaispelaajalle helpompiakin paikkakuntia kuin Rovaniemi. Tabe ei sano sitä suoraan, mutta hänen olemuksestaan näkee, että hän on helpottunut päästyään pois RoPSista.

Kun Tabelta kysyy viime kaudesta, ensireaktio on paljon puhuva. “Huh!”, hän huuhdahtaa. “Kaikki varmaan tietävät mitä tapahtui. Se oli todella rankkaa.” Mutta jos joku odottaa yksityiskohtaista vuodatusta viime kauden kauhuista, hän joutuu pettymään. Tabe ei ole vuodattajatyyppiä. Sellainen ei kuulu hänen elämänfilosofiaansa.

“Mutta sellaista elämä on, kaikki ei ole aina hyvin. Kun asiat ovat huonosti, täytyy pitää pää pystyssä ja tehdä parhaansa”, hän jatkaa. “Näitä juttuja tapahtuu. Täytyy vain jatkaa eteenpäin ja tehdä kovasti töitä.”

Jos Tabea pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi ammattilainen. Hän on itse asiassa futisammattilainen jo toisessa polvessa. Hänen isänsä pelasi Yhdysvalloissa ammatikseen. Tabe muutti jenkkeihin 13-vuotiaana. Hän ei ajatellut ensin futisammattilaisen uraa, mutta 22-vuotiaana hän löysi itsensä pelaamasta Allsvenskania Ljungskilen joukkueessa.

Ammattimainen asenne tulee esiin silloinkin, kun kysyn haluaisiko Tabe, että hänellä olisi Kuopiossa toinen amerikkalainen pelaaja seurana, kuten hänellä oli RoPSissa. “Olen ollut Suomessa jo kahden vuoden ajan. Sitä ennen olin kaksi vuotta Ruotsissa. Tässä vaiheessa ei ole oikeastaan enää väliä, onko joukkueessa muita amerikkalaisia vai ei”, Tabe sanoo. “Pelaan jalkapalloa ammatikseni. Pelaan sitä suomalaisten kanssa, ruotsalaisten kanssa… Niin pitkään kuin pelaajat ympärilläni haluavat voittaa, ei ole mitään väliä mistä he ovat kotoisin.”

Se on aikaisin itsenäistyneen ammattilaisen puhetta. Kun on muuttanut 13-vuotiaana uuteen kotimaahan ja sieltä myöhemmin ensin Ruotsiin ja sitten Rovaniemelle, sopeutuu todennäköisesti kivuttomasti Kuopioonkin.

Tai no, kivuton on ehkä väärä sana. Taben polvi venähti pari viikkoa sitten joukkueharjoituksissa. Tarkemmissa tutkimuksissa ei löydetty isoja vaurioita, eikä operointia siten tarvita. Tabe on kuitenkin edelleen harjoittelutauolla ja pystyy pelaamaan seuraavan kerran maaliskuussa.

Huilin ei silti pitäisi olla ongelma. Liiga alkaa vasta huhtikuun puolivälissä. Jos uusia kolhuja ei tule, Tabe on KuPSille varmasti vahvistus. Hän oli viime vuonna liigan parhaita pelaajia, vaikka pelasi sarjan huonoimman joukkueessa kaaoksen keskellä. Nyt kun olosuhteet ovat kunnossa, hänen pitäisi pystyä vielä parempaan.

Onko jalkapallointoilija talvella kuin stadionin hangen läpi pilkistävä kuivunut kukka?

Viime viikolla mittani tuli täyteen. En kestänyt enää kuukausitolkulla jatkunutta otteluiden odottamista.

Kävelin kameran kanssa stadionille ja päätin katsoa miltä sen lehterit näyttävät, kun ne on täytetty katsojien sijaan lumella. Se näytti… erilaiselta.

Kiersin stadionia kuvakulmia etsien ja lopulta törmäsin kuivuneeseen kukkaan, joka pilkisti paksun hangen lävitse. Tunsin sen kanssa vahvaa hengenheimolaisuutta.

Koska mitä muuta suomalainen jalkapalloilija on keskellä talvea kuin kuihtunut kasvi, joka kurkkii paksujen nietosten läpi odottaen itsepintaisesti seuraavaa peliä.

Sen voi sanoa pidemmenkin (Jarhead-elokuvan loppumonologia mukaillen):

Tarina. Poika rakastaa jalkapalloa. Pelaa sitä monta vuotta ja alkaa käydä peleissä. Jokainen kausi on erilainen, jokainen talvi on samanlainen. Odotusta. Pimeyttä. Lunta, loskaa ja pakkasta.

Myöhemmin, mitä tahansa hän tekeekään elämässään – rakentaa talon, viettää jouluaattoa, matkustaa ulkomaille – hän kaipaa aina stadionille.

Me olemme edelleen matsissa.

Aki Riihilahti ilmoitti tänään Iltalehdessä lopettavansa aktiiviuransa. Kentät ja pukukopit jätti taakseen suuri pelaaja ja hieno ihminen.

Taistelu aikaa ja loukkaantumisia vastaan on ohi. Aki Riihilahti on päättänyt lopettaa hienon ammattilaisuransa.

Riihilahti oli piinkova ammattilainen kentällä ja (on) sydämellinen herrasmies sen ulkopuolella. Tämä juttu ei riittäisi sen listaamiseen, ketkä kaikki häntä jäävät futiksessa kaipaamaan.

Riihilahti ilmoitti päätöksestään kynäniekan tavoin, Iltalehden kolumnissaan: “En lopeta jalkapalloa koskaan, mutta aktiiviuraa en enää jatka. Se mikä alkoi kotipihalta vuonna 1982, on tullut nyt päätökseen”, Riihilahti kirjoitti.

Syy Riihilahden lopettamiseen ei ole se, etteikö hän pystyisi enää pelaamaan Suomen korkeimmalla sarjatasolla. Syy on se, ettei hän enää pysty pelaamaan ja harjoittelemaan korkeimmalla vaatimustasollaan. “Tahto ja ajatus haluavat enemmän kuin kroppa kestää”, hän tunnustaa.

Keskikenttämies kertoo, että hänen jalkansa sanoivat työsopimuksensa irti tammikuussa 2005. Siitä alkoi seitsemän vuoden taistelu ja tasapainoilu, joka oli Riihilahdelle raastavaa niin fyysisesti kuin henkisestikin: kuntoutusta, pelitaukoja ja hirveä määrä raivostuttavia kompromisseja, joita kaikkensa antava pelaaja on aina vihannut.

Se on ollut kuluttava yhdistelmä. Riihilahti on niitä urheilijoita, jotka eivät tyydy tekemään parastaan vaan haluavat antaa kaikkensa. “Tuloksia on onneksi tullut tasaisesti, mutta nekään eivät poista sitä mielipahaa, kun viime vuosina on harvoin päässyt edes 70%:n suoritukseen omasta tasostaan”, Riihilahti myöntää.

Kun Riihilahti palasi Klubiin loppukesästä 2009, moni epäili tarvitsisiko joukkue puolikuntoista konkaria. Kyllä tarvitsi. HJK ei ollut voittanut mestaruutta kuuteen vuoteen. Kuiva kausi oli seuran pisin sitten 1960-70-luvun.

Sitten Riihilahti tuli mestaruusjunan veturiksi. Hän tasapainotti keskikenttää, repi palloja ja ratkaisi otteluita – ja nautti joka hetkestä.

“Olen kolmen vuoden ajan kamppaillut niin syvällä loukkaantumisten ja muiden ongelmien kanssa, että kukaan ei voi edes ymmärtää, miten paljon minulle merkitsee, että voin ylipäätään laittaa nappulakengät jalkaan ja pelata jalkapalloa.”

Ollaan Kupittaalla loppukaudesta 2009. Ulkona vallitsee kaamosta kohti pimenevä syksy ja Riihilahden kävelevään sairauskertomukseen on kirjoitettu jälleen uusi luku.Hän on loukannut takareitensä, mutta on silti onnellinen. Hän tuntee olevansa juuri siellä missä pitääkin ja tekee juuri sitä mitä hän haluaa eniten tehdä.

HJK voittaa mestaruuden. Mestaruusjuhlien jälkeen Riihilahti arvelee, että hänen jaloissaan on jäljellä vielä 1-3 kautta. “En tule enää koskaan pelaamaan sillä tasolla missä olin parhaimmillani. Se on selvä”, hän sanoo. “Mutta on ihan sama miltä pelaamiseni näyttää. Minulle suurin voitto on, että pystyn ylipäätään vielä pelaamaan.”

Eikä Riihilahti vain pelaa. Hän voittaa. Jaloissa on vielä kaksi kautta. Kaksi kultaista kautta Klubissa.

Kaikki on jo voitettu, kaikki on jo koettu. Mutta kun tästä virrasta kerran nousee, siihen ei enää pääse takaisin. Ei enää Riihilahden iässä. Lopetuspäätös on lopullinen.

Ja se ei ole helppo. Ei silloin, kun rakastaa pelaamista niin paljon kuin hän. Nini paljon, että vielä 35-vuotiaana ja kolmen peräkkäisen mestaruuden jälkeenkin, hänen piti harkita pitkään jatkaako vai lopettaako. “Jokainen, joka on pannut itsensä peliin millä tahansa elämän polulla, tietää, että luopuminen on vaikeaa”, Riihilahti kirjoittaa Iltalehdessä.

Entistä vaikeampaa se on siksi, että Riihilahti ei ole luovuttaja. Hän on taistelija. Mutta hän on myös rehellinen itselleen. Päätös on lopullinen ja huolella punnittu. Seitsemän vuotta kestänyt taistelu on nyt ohitse.

“Olen seurannut satojen pelaajien lopettavan ja miettinyt miltä se tuntuu”, Riihilahti toteaa kolumnissaan. “Totuus tulee aika ajoin suolaliuoksena silmäkulmasta.”

Niin tulee tältäkin kirjoittajalta. Ja jos Riihilahdella on sellainen vaikutus toimittajaan, joka on vain muutaman kerran haastatellut häntä, niin voi vain kuvitella, millainen vaikutus hänellä on ollut joukkuetovereihinsa.

HJK ei menettänyt Riihilahden lopettaessa vain periksiantamatonta keskikenttämiestä, se menetti myös johtajan. Riihilahti jättää Klubin keskikentälle suuren aukon, mutta vielä suuremman aukon hän jättää joukkueen pukukoppiin. Kentällä joku voi astua Riihilahden saappaisiin ja ehkä täyttääkin ne, mutta pukuhuoneessa ja harjoituskentällä, ystävänä, johtajana ja ihmisenä Riihilahtea ei voi korvata kukaan.

Elävä legenda on poistunut kentältä.

Pelaajat valitsevat uuden seuransa usein samoilla kriteereillä kuin kannattajat valitsevat vihollisseuransa.

Pari viikkoa sitten KuPS-kannattajien maailma vierähti hetkeksi jengoiltaan. Joukkueen kapteeni Pietari Holopainen oli tuoreimpien huhujen mukaan siirtymässä paikalliskilpailija JJK:hon.

Useampikin kannattaja parahti ilmoille saman valituksen: Taasko tässä käy näin? Taasko kannattajien suosikki menee pahan/pahimman kilpailijan riveihin? Taas-sanalla viitattiin siihen, että KuPS-kasvatti Petteri Pennanen siirtyi viime vuonna ulkomailta TPS:ään, jonka kanssa KuPS oli edelliskaudella taistellut liigan kakkossijasta.

Holopaisen siirto ei ole vielä toteutunut ja voi olla, ettei toteudukaan. Mutta kannattajat eivät ole pelonsekaisissa tuntemuksissaan aivan väärässä. Pelaajilla on tapana siirtyä sellaisiin joukkueisiin, jota kannattajat pitävät vihollisinaan.

Jos pitää arvata, minne pelaaja on siirtymässä, valistuneeseen veikkaukseen pääsee ottamalla käteen kaksi taulukkoa: välimatkataulukon ja sarjataulukon. Jälkimmäistä pelaajat tuijottavat, koska he ovat ammattilaisia, jotka pyrkivät etenpäin urillaan.

Välimatkataulukoita pelaajat katsovat taas siksi, että he ovat myös ihmisiä, joilla on perhettä, ystäviä ja muuta elämää. Pelaajan kannalta ideaalitilanne olisi, että hän voisi vaihtaa joukkuetta joutumatta vaihtamaan asuinpaikkaansa. Tästä syystä junioripelaajilla on tapana siirtyä HJK:sta Honkaan tai päinvastoin, Interistä TPS:ään tai päinvastoin – vaikka kannattajat jälkimmäistä vaihtoparia epäpyhänä pitävätkin.

Ironista on, että kannattajat tiirailevat samoja taulukoita inhokkiseuroja valitessaan. Naapuriseuraa vihataan aina, samoin samoista sijoista taistelevia joukkueita sekä niitä joukkueita, jotka ovat todennäköisesti niillä sijoila, joille joukkue seuraavalla kaudella tähtää. Jos kannattajat saisivat valita, kaikki pelaajat siirtyisivät ulkomaille tai Pietarsaaren Jaroon.

Koska joukkueilla on tapana tähdätä hieman korkeammalle kuin mihin ne yltävät, tämä johtaa siihen, että kannattajat vihaavat eniten seuroja, jotka ovat heidän joukkuettaan parempia ja (jos mahdollista) sijaitsevat lähellä. Toisin sanoen juuri samoja seuroja, joita joukkuetta vaihtava pelaaja tähyää.

Kannattajien kannalta on ikävää, että sarjataulukko-välimatka-taulukko-sääntö pätee parhaiten juuri omiin kasvatteihin. Muualla tulleet pelaajat voivat aina palata vanhoihin ympyröihin ja kaikki ovat tyytyväisiä. Mutta jos esimerkiksi savolainen jalkapalloilija haluaa lähteä toiseen liigajoukkueeseen pelaamaan ilman, että hylkää nykyisen elämänsä satojen kilometrien päähän, vaihtoehdot ovat aika vähissä.

Kuopiosta on 144 kilometriä Jyväskylään. Lopuista liigapaikkakunnista valtaosa on 300-400 kilometrin päässä. Se on aika pitkä matka. KuPSin kannalta tämä on tietysti hyvä, sillä isot etäisyydet nostavat pelaajien kynnystä seuranvaihtoon. Se että olisi valmis vaihtamaan työpaikkaansa, ei lähestulkoonkaan aina tarkoita sitä, että olisi valmis vaihtamaan asuinpaikkaansa.

Suurissa jalkapallomaissa on usein joukkuekeskittymiä. 60 kilometrin säteellä Manchesterista pelaa kahdeksan Valioliiga-joukkuetta. Sellaisessa tilanteessa (ja sellaisilla palkoilla) pelaajalla on jo varaa sanoa “ei” seuran kaikkein verisimmille vihollisille.

Suomessa tilanne on toisenlainen. Jos uusi seura tarjoaa parempaa palkkaa, vähintään yhtä suurta roolia, parempia menestysmahdollisuuksia ja näyttöpaikkoja ulkomaille (europelit), seuran sijainti lähellä edellistä työnantajaa on luultavasti pelkkää plussaa.

Holopaistakin paremmin tämä järkeily sopii Toni Kolehmaiseen, jota houkutellaan TPS:stä HJK:hon. Kolehmainen on kotoisin Oulusta, joten hänellä ei ole kotiseutusiteitä Turkuun. Kun Kolehmaiselta kysyttiin, kiinnostaisiko häntä siirto Klubiin, hän vastasi, että kyllähän se kiinnostaisi.

Kannattajat eivät siitä vastauksesta pitäneet, mutta Kolehmainen oli liian rehellinen valehtelemaan. Pelaajille oma ura on tärkeämpi kuin kannattajien ylläpitämät antipatiat seurojen välillä. Toki jotkut pelaajat ovat poikkeuksia tässä asiassa. On vaikea kuvitella, että Henri Lehtonen tai Mika Ojala siirtyisi TPS:ään, mutta oikeastaan he vain vahvistavat säännön.

Lisäksi Lehtonen ja Ojala ovat hyviä esimerkkejä pelaajista, joilla on varaa pitää pientä seuravihaa yllä. Heillä on seurassaan suuri ja hyvin palkattu rooli. Sellaisessa tilanteessa on helppoa olla seurauskollinen. Kaikissa seuroissa uskollisuutta ei ole tehty yhtä helpoksi.

Kevät on suomalaisen jalkapallointoilijan täyttymys. Ja tältä se näyttää.

Päivät pitenevät. Lumet sulavat. Ruoho alkaa vihertää. Into kasvaa.

Liigacup pelataan loppuun. Joukkueet hakevat vielä viimeisiä vahvistuksia. Spekulaatiot kasvavat. Luetaan ennakoita ja haastatteluja. Nähdään unta tulevista otteluista. Osa ei saa ehkä enää edes nukuttua.

Ja sitten kannattajien odotus palkitaan. Kausi alkaa. Elämässä on jälleen rytmiä ja jännitystä. Kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Sitä hetkeä on vaikea kuvailla. Se on se nurmikon tuoksu. Se on se palkitun odotuksen tunne. Sitä vaan tuntuu jotenkin elävän enemmän. Ja kaikkein vahvimmillaan tuo tunne on keväisin.

Moneyball-kirja on muuttanut jo baseballin ja on nyt muuttamassa myös muita pallopelejä. Tämän opuksen pitäisi olla pakollista luettavaa jokaiselle palloiluseuran toimitusjohtajalle.

Talouskirjoittaja Michael Lewis huomasi vuonna 2001 jotain erikoista. Pieni Oakland A’s baseball-seura voitti paljon enemmän otteluita kuin mihin sen olisi pitänyt pystyä.

Rutiköyhä A’s rökitti säännöllisesti suurempia seuroja, jotka toimivat siihen verrattuna moninkertaisilla budjeteilla. Oaklandissa tehtiin jotain oikein. Lewis päätti selvittää mitä se on.

Selvitystyö venähti vuoden mittaiseksi, ja sen tuloksena syntyi Moneyball-kirja, jota on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Eikä siinä vielä kaikki. Moneyballista on tullut ilmiö, joka muutti baseballin ja on nyt muuttamassa lähes kaikkia muita pallopelejä – myös jalkapalloa.

Moneyballin ydin on se, kuinka ihmisiä arvioidaan väärin. Baseball-scoutit ovat noin sadan vuoden ajan toimineet kuin 1980-luvun pörssimeklarit. He ovat luottaneet tilastojen sijaan vaistoihinsa ja kokemukseensa.

Oaklandin general manager Billy Beane on päättänyt toimia toisin. Hänen on oikeastaan pakko. Oaklandilla on niin vähän rahaa, että jos se pelaisi siirtomarkkinoilla samaa peliä rikkaampien seurojen kanssa, se saisi jatkuvasti turpiinsa.

Beane on siirtänyt päävastuun uusien pelaajien hankinnasta Harvardin käyneelle tilastotieteilijälle Paul DePodestalle. Parikymppinen DePodesta nostelee tilastoanalyysin perusteella pelaajien nimiä läppäriltään. Vanhojen kykyjenetsijöiden kauhuksi metodi toimii yli odotusten.

Michael Lewisille Moneyballiksi kutsutun metodin toimivuus ei tullut yllätyksenä. Hän on hänyt samanlaista “arbitrointia” Wall Streetillä 1980-luvun lopussa.

Oakland etsii alihinnoiteltuja pelaajia, jotka ovat parempia kuin miltä näyttävät. Tällaisia pelaajia on paljon ja he ovat halpoja. Siksi Oakland voittaa paljon enemmän otteluita kuin sen palkkanauhansa perusteella pitäisi.

Moneyball ei kuitenkaan ole vain mahtava tositarina siitä, kuinka äly voittaa vaistot ja koulutus kokemuksen. Se on myös dokumentti ammattiurheilun raadollisuudesta.

Erityisen hyvin urheilubisneksen raakuus tulee esiin, kun Billy Beane saa suuret pelaajakaupat valmiiksi juuri ennen Clevelandia vastana pelattavan ottelun alkua.

Beane marssii vierasjoukkueen tiloihin ja kertoo Clevelandin syöttäjälle Ricardo Rinconille, että hänet on myyty Oaklandiin.

Ricardon pitäisi ottaa pois Clevelandin vermeensä, kasata henkilökohtaiset tavaransa, kävellä Oaklandin tiloihin ja vaihtaa Oaklandin peliasu päälleen. Hänen on vaikea ymmärtää tilannetta – varsinkaan, kun Beane sanoo: “Emme vielä tiedä syötätkö tänään, mutta ainakin olet mukana joukkueessa.”

“Mitä tahansa Ricardo nyt sanookaan, hän tarkoittaa: Voi hyvä luoja, saatan tosiaan joutua syöttämään tänään!”, Lewis kirjoittaa.

Rinconin kohtalo on kova, mutta se ei ole mitään verrattuna hänen tieltään myytyyn Mike Magnanteen.

Magnante riisuu viimeisen kerran Oaklandin peliasun päältään ja poistuu seuran tiloista. Tavaransa hän hakee myöhemmin, kun ketään muuta ei ole paikalla.

Magnante haluaisi häipyä koko stadionilta, mutta hän ei voi. Diili on tapahtunut niin ennakoimatta, että Magnanten vaimo on tullut peliin heidän lastensa kanssa.

Magnante katsoo peliä perheensä kanssa kuudenteen vuoropariin. Sitten hän lähtee pois. Etuajassa, välttääkseen median kysymykset.

Tapahtumaketjun päätteeksi Lewis kirjoittaa auki sen, mitä karu urheilubisnes tekee kauppatavaraksi muuttuneille pelaajille.

“Nuorempana Magnante olisi puhunut suunsa puhtaaksi, mutta hän ei ole enää nuori… Hän näkee itsensä samalla tavalla kuin markkinat hänet näkee: ostettavaksi ja myytäväksi tarkoitettuna omaisuutena. Hän on jo kauan sitten unohtanut, mitä hänen pitäisi ihmisenä tällaisissa tilanteissa tuntea.”

Moneyball innoitti Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjoittamaan kirjansa “Why England Lose”. Kirjoitin sen pohjalta kaksi vuotta sitten jutun jalkapallon siirtomarkkinoiden salaisuuksista. Juttu on edelleen ajankohtainen, varsinkin nyt kun siirtoikkuna on vielä auki.

Kolme vuotta sitten Christian Andreasen pommitti parikymppisenä penkkimiehenä TPS:lle viisi maalia kahdeksassa pelissä – ja hän oli silloin puolikuntoinen. KuPSin testissä oleva Andreasen sanoo olevansa nyt paljon paremmassa kunnossa.

Christian Andreasen pommitti kolme vuotta sitten Tepsille kahdeksassa pelissä viisi maalia ja häipyi sitten lainan päätyttyä etelän lomalle. Häntä jäi kaipaamaan silloin kovasti ainakin valmentaja Pasi Rautiainen.

Näin Andreasenin peleistä luultavasti noin puolet. Sanon luultavasti siksi, että minulle ei jäänyt hänestä pelaajana kovinkaan selkeää mielikuvaa. Muistan Andreasenista vain sen, että hän teki maaleja. Hän oli tehokas mutta näkymätön.

Nyt Andreasen on taas täällä. KuPSiin testiin tullut tanskalainen ei pahastu ollenkaan, kun kerron muistavani hänestä vain maalit. “Uskon sen”, hän naurahtaa. “Olin silloin toipilas. En pystynyt harjoittelemaan kunnolla. Pelkkä pelaaminenkin sattui.”

Andreasen ei pelannut ainuttakaan ottelua kokonaan. Jos hän oli avauksessa, hänet otettiin vaihtoon reilun tunnin jälkeen. Useimmiten hän aloitti kuitenkin penkiltä ja pelasi viimeiset 20-30 minuuttia. Normaalisti hän teki tuona aikana myös maalin tai kaksi, mutta tuntui olevan muuten pelin ulkopuolella.

Andreasen myöntää, että tämä oli tietoinen valinta. Hän ei toipilaana pystynyt ravaamaan ympäri kenttää, joten hän päätti keskittyä hakeutumaan paikkoihin ja tekemään maaleja. Siinä urakassa hän oli toipilaanakin erinomainen.

Heti TPS-pestinsä jälkeen, heinäkuun puolivälissä 2009, Andreasen solmi kaksivuotisen sopimuksen Tanskan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan Thisted FC:n kanssa. Hän jatkoi Tanskassa siitä mihin oli Turussa jäänyt. Hän teki syyskaudella seitsemän maalia 15 pelissä – mukaan lukien ammattilaisuransa ensimmäisen hattutempun 4-4-tasurissa Koldingia vastaan.

Kaikki näytti hyvältä, mutta sitten akillesjännevamma päätti hyökkääjän lennon. Andreasen joutui lähes vuodeksi sivuun tositoimista. Pari kuukautta paluun jälkeen Andreasen meni leikkaukseen.

KuPSin kannalta iso kysymys onkin, missä kunnossa Andreasen nyt on. Vastaus on, että varmasti paremmassa kuin TPS:ssä pelatessaan. “Minut leikattiin vuosi sitten, eikä mitään ongelmia ole sen jälkeen ollut. Nyt olen taas täydessä kunnossa”, juuttikärki sanoo.

Sanojensa vahvistukseksi Andreasen teki heti ensimmäisessä pelissään KuPSin ainoan maalin. Jos maaleja tulee vielä lisää, voi hyvinkin olla, että KuPS päättää pitää hänet riveissään kuun lopussa päättyvän testiajan jälkeenkin.

Hän itse haluaisi ainakin jäädä. “Tämä on mukava kaupunki. Sää nyt on ollut mitä on ollut, mutta pidän stadionista ja joukkueessa on hyvä ilmapiiri. Olen viihtynyt hyvin”, hän sanoo.

Mitä KuPS sitten Andreasenissa saisi? Ilmeisen iloisen hepun ja tehokkaan hyökkääjän. Jos Andreasen teki puolikuntoisena penkkimiehenä TPS:lle viisi rysää kahdeksassa pelissä, niin mihin hän pystyisikään täydessä iskussa?

Andreasenin oma vastaus yllä olevaan kysymykseen on “katsotaan, katsotaan”. Hän ei ole uhoajatyyppiä, mutta siitä ei pääse mihinkään, että hän on synnynnäinen maalintekijä. Ennen TPS:ään tuloaan hän oli ehtinyt maalata jo 19-vuotiaana Tanskan Superliigassa. Maalin jälkeen Andreasenin valmentaja Colin Todd sanoi nuorukaisella olevan edessään lupaava tulevaisuus, koska hän osaa tehdä maaleja.

Toukokuussa tuosta osumasta tulee kuluneeksi neljä vuotta. Samoihin aikoihin Andreasen täyttää 24 vuotta. Hän on käytännössä hukannut kolme kautta loukkaantumisten takia, mutta ei ole silti menettänyt maalintekokykyään. Ehkä viimeinen juna lupaavaan tulevaisuuteen ei ole vielä lähtenyt.

Sarjajärjestelmän muutos ja lisääntynyt pelimäärä pakottivat KuPSin muuttamaan pelityyliään. Valmentaja Esa Pekonen vannoo nyt pallonhallinnan ja monikäyttömiesten nimeen.

Kun Esa Pekonen tuli kesäkuussa 2009 KuPSin valmentajaksi, hänen täytyi valita joukkueelleen pelitapa. Savolaisesta naatiskeluperinteestä poiketen esteettiset arvot eivät olleet nyt prioriteetti. KuPS oli putoamisvaarassa ja tarvitsi pisteitä. Nyt oli käytännöllisyyden aika.

“Valitsin pelitavan kahdesta syystä: sen perusteella millaisia pelaajia meillä oli ja sen perusteella, että halusimme voittaa mahdollisimman paljon pelejä”, Pekonen sanoo nyt. “Ja sekin vaikutti, että pelitapaa ei tarvinnut hirveästi harjoitella taktisesti. Se oli tärkeä asia, kun tulin valmentajaksi kesken kauden.”

Valittuun pelitapaan kuului paljon juoksemista ja nopeita vastaiskuhyökkäyksiä. Kentällä pelaajat toimivat parivaljakoina. Pelitapa toimi ensimmäiset 1,5 kautta kuin tauti. KuPS varmisti ensin liigapaikkansa ja voitti seuraavalla kaudella sensaatiomaisesti hopeaa.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Viime vuoden vedonlyöntiskandaalit laskivat Veikkausliigan joukkuemäärän 12:een ja nosti pelimäärän 33:een juuri sarjakauden alla.

Silloin asiaa ei tullut juuri ajatelleeksi, mutta käytännössä KuPSin mitalimahdollisuudet heikkenivät merkittävästi, kun sarjajärjestelmä vaihtui. Kun liigamatsien päälle tulivat vielä euro- ja cup-ottelut, KuPSin pelimäärä nousi 40:een. Se oli joukkueen pelitavalla yksinkertaisesti liikaa.

KuPS yritti selvitä pelisumasta 23 pelaajalla ja epäonnistui pahasti. Loukkaantumisten ja muiden ongelmien takia joukkue joutui kauden aikana hankkimaan jopa uusia maalivahteja. Joukkuetta ja sen pelitapaa ei ollut rakennettu tällaiseen rääkkiin.

Katastrofin ainekset

Kaikista satsauksista huolimatta KuPSin pelitapa ei toiminut kuin ajoittain. Puolustus oli valtaosan kaudesta sekaisin, kun Pekonen yritti loukkaantumisten ja pelikieltojen keskellä löytää sinne toimivinta kokonaisuutta. Hänen käyttämänsä palaset olivat periaatteessa kaikki kelvollisia, mutta kokonaisuus ei toiminut, koska palasilla ei ollut aikaa hitsautua yhteen.

Kun on yksi pelaaja on välillä vasemmalla ja välillä oikealla, toinen toisinaan topparina ja joskus keskikentän keskustassa, kolmas laitapakkina tai topparina ja neljäs vaihtuu jatkuvasti, ei lopputulos ole niitä pitävimpiä.

Tätä korosti entisestään se, että KuPSin peli on Pekosen aikana perustunut parivaljakkoihin. Topparipari, laidat, keskikentän keskusta ja kärjet ovat muodostaneet kaksikkoja, joiden on ollut tarkoitus tukea ja täydentää toisiaan.

Parivaljakoiden onnistuminen kuitenkin edellyttää sitä, että pelaajaduot pääsevät harjoittelemaan ja pelaamaan yhdessä mahdollisimman paljon. Viime kaudella näin tapahtui hyvin harvoin. Oikeastaan vain Ilja Venäläisen ja Olajide Williamsin muodostama hyökkäyskaksikko pystyi viime vuonna pelaamaan ja harjoittelemaan säännöllisesti yhdessä.

“Sarjasysteemi on muuttunut. Pelejä on nyt todella paljon, ja aiempi pelitapamme on siihen nähden liian kuluttava”, Pekonen myöntää nyt. “Vanhassa pelitavassamme pelaajat joutuivat juoksemaan paljon. Iso osa heistä ei jaksanut sitä, kun meillä oli kaksi peliä viikossa.”

Tämän kaiken näkee myös tilastoista. Kun KuPS voitti vuonna 2010 hopeaa, sen keskimääräinen maaliero liigassa oli 1,7 tehtyä ja 1,4 laskettua maalia per peli. Viime kaudella vastaavat luvut olivat 1,3 ja 1,7.

Oli selvää, että seuraavalla kaudella jotain olisi tehtävä toisin.

Kaksi vaihtoehtoa

Pekosen mukaan vaihtoehtoja oli kaksi: “Ensimmäinen oli se, että hankimme lisää pelaajia. Olisimme tarvinneet yhteensä 18 hyvää liigapelaajaa, mutta siihen ei ole Suomessa varaa kuin HJK:lla.”

KuPS oli jo ennen kauden päättymistä ilmoittanut leikkaavansa pelaajabudjettiaan 250 000 eurolla. Ringin laajentaminen ei tullut kysymykseenkään. Eikä joukkue voisi lähteä samaan pelisumaan aiempaakin pienemmällä ringillä. Siitä ei seuraisi vanhalla pelityylillä kuin lisää loukkaantumisia ja sekasortoa.

Jäljelle jäi vain toinen vaihtoehto. Se oli pelityylin muuttaminen. Se KuPSin olisi pitänyt tehdä jo edelliselle kaudelle, mutta silloin valmistauduttiin erilaiseen sarjaan kuin mitä lopulta pelattiin.

“Nyt tarkoitus on hankkia erilaisia pelaajia ja pyrkiä hallitsemaan enemmän palloa. Kun pallo on hallussa, ei tarvitse juosta niin paljon”, Pekonen sanoo. “Viime kaudella meillä oli isokokoinen ja fyysinen joukkue. Nyt haemme enemmän taitoa. Keskikenttä ei ole enää pelkkää telaketjuosastoa. Sinne tarvitaan johtaja hallitsemaan palloa ja toimimaan moottorina.”

Eikä kyse ole pelkästään keskikentästä. Muutos vaikuttaa kaikkeen, myös keskuspuolustukseen. “Etchu Tabe hankittiin, koska alakertaan tarvitiin nopeutta ja pallokontrollia. Uusi pelitapamme vaatii toppareiltakin enemmän.”

Pekosen mukaan joukkue tarvitsee vielä viisi pelaajaa. Taben hankkimisen jälkeen kiireisimmät täydennyskohteet ovat keskikentällä ja kärjessä. “Tarvitsemme keskikentälle moottorin ja yhden all-round-pelaajan. Hyökkäykseen pitäisi saada maalintekijä”, Pekonen listaa. (Kapteeni Pietari Holopaisen jatkosopimus ei ole nyt kiireellisyyslistan kärjessä, mutta toimitusjohtaja Jarmo Heiskasen mukaan siihen palataan tammikuun lopussa.)

Pekosen vieressä istuvat testipelaajat ovat potentiaaliltaan toivelistan näköisiä: Tanskalainen Christian Andreasen tehtaili kaudella 2009 maaleja TPS:lle. Kanadalaisesta Abdoulaye Syllasta Pekonen kaavailee monipuolista laitakiituria ja Tarmo Koivurannasta taas mahdollista keskikentän moottoria ja johtohahmoa. “Maalintekijä, juoksija ja johtaja”, valmentaja luettelee. “Kaikki on skoutattu isosta tarjokkaiden joukosta.”

“Jos löydämme ne kolme oikeata ja hyvää pelaajaa, kaksi muuta voivat olla hieman matalamman profiilin hankintoja. Esimerkiksi nuoria”, Pekonen toteaa.

Testipelaajat antavat näyttöjä tammikuun loppuun asti. Testiaikaan mahtuu Liigacup-ottelu JJK:ta vastaan sekä kolme Uusi Lahti -cupin peliä. Niiden jälkeen seuran on päätettävä haluaako se pitää pelaajat myös tulevalla kaudella.

Monikäyttöpelaajat

Otteluruuhkan ja pienen ringin ongelma on sen verran suuri, että se ei ratkea pelkällä pelitavan muutoksella. Toinen osa ratkaisua ovat monikäyttöpelaajat.

“Pohjoismaisissa joukkueissa on jo jonkin aikaa ollut tapana hankkia pelaajia, jotka pystyvät pelaamaan useammalla paikalla. Vähemmän mutta monipuolisempia. Se on suuntaus”, Pekonen toteaa. “Yhden pelipaikan pelaajien pitää olla parempia saadakseen sopimuksen.”

Monikäyttöpelaajissa on etunsa. Jos joukkueesta loukkaantuu pelaaja, jolle ei löydy korvaajaa kokoonpanon ulkopuolelta, liikutellaan muita kentällä jo olevia pelaajia niin, että kentälle syntyy aukko, joka pystytään paikkaamaan penkiltä tai reserveistä. Ja kukapa valmentaja ei haluaisi joukkueeseensa pelaajaa, jonka voi heittää käytännössä mille paikalle tahansa.

Monikäyttöpelaajien ongelma voi kuitenkin olla toimivimman kokonaisuuden löytäminen. Mitä enemmän monikäyttöpelaajia on, sitä todennäköisemmin kokonaisuus on pienempi kuin osiensa summa. Esimerkiksi tehokas parivaljakkopelaaminen edellyttäisi pysyvää permanenttia, mutta tässä taloudellisessa tilanteessa ja näillä pelimäärillä KuPSilla ei ole sellaiseen ehkä varaa.

Siksi monikäyttömiehet ovat riski, joka Pekosen on pakko ottaa. Jos hänellä ei olisi monikäyttömiehiä, joukkue olisi paljon haavoittuvampi. Yksi loukkaantuminen saattaisi jättää kentälle paikkaamattoman aukon. Jos KuPS löytää haluamansa pelaajat, kaikki on ainakin paperilla paikattavissa, mutta toisaalta viime kaudella joukkueeseen jäi jatkuvasti pieniä vuotoja. Kokonaisuus oli hyvin harvoin täysin ehjä.

Voi olla, että kapeampi rinki ja jatkuva kierrättämisen tarve johtavat siihen, että Pekonen luopuu parivaljakoista. Silloin pelitavan muutos olisi ennakoituakin radikaalimpi.

Muutos on raju joka tapauksessa. Mutta se on myös tarpeellinen. KuPSin materiaali on erilainen kuin 2,5 vuotta sitten. Se on parempi. Veikkausliigakin on erilainen. Pelejä on enemmän. Siksi muutos on välttämätön.

Sitä todellisuutta, johon Pekonen loi pelitavan KuPSiin tullessaan, ei enää ole. Pelaajia ei voi juoksuttaa puhki otteluruuhkassa. Välillä pitää kierrättää, mutta sekään ei sovi kaikkeen. Puolustuslinjaa ei voi muuttaa jatkuvasti.

KuPSilla on nyt kaksi tärkeää tavoitetta. 1) Oikeiden pelaajien löytäminen ja 2) uuden pelitavan sisäistäminen liigakauden alkuun mennessä.

Ne ovat myös joukkueen keskeisimmät tavoitteet talven cup-peleissä. “Toki tavoitteena on päästä Liigacupissa kahdeksan joukkoon, jotta saisimme yhden pelin lisää siellä ja yhden vähemmän Suomen Cupissa, mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on nyt rakentaa joukkueen pelaamista”, Esa Pekonen sanoo.

KuPSilla on edessään pelin rakentamisen tie. Taival ei ole helppo eikä sitä taiteta hetkessä, mutta mikäli joukkue selviää siitä, lopputulos on varmasti kuopiolaiskatsojien mieleen.