Kevät on suomalaisen jalkapallointoilijan täyttymys. Ja tältä se näyttää.

Päivät pitenevät. Lumet sulavat. Ruoho alkaa vihertää. Into kasvaa.

Liigacup pelataan loppuun. Joukkueet hakevat vielä viimeisiä vahvistuksia. Spekulaatiot kasvavat. Luetaan ennakoita ja haastatteluja. Nähdään unta tulevista otteluista. Osa ei saa ehkä enää edes nukuttua.

Ja sitten kannattajien odotus palkitaan. Kausi alkaa. Elämässä on jälleen rytmiä ja jännitystä. Kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Sitä hetkeä on vaikea kuvailla. Se on se nurmikon tuoksu. Se on se palkitun odotuksen tunne. Sitä vaan tuntuu jotenkin elävän enemmän. Ja kaikkein vahvimmillaan tuo tunne on keväisin.

Moneyball-kirja on muuttanut jo baseballin ja on nyt muuttamassa myös muita pallopelejä. Tämän opuksen pitäisi olla pakollista luettavaa jokaiselle palloiluseuran toimitusjohtajalle.

Talouskirjoittaja Michael Lewis huomasi vuonna 2001 jotain erikoista. Pieni Oakland A’s baseball-seura voitti paljon enemmän otteluita kuin mihin sen olisi pitänyt pystyä.

Rutiköyhä A’s rökitti säännöllisesti suurempia seuroja, jotka toimivat siihen verrattuna moninkertaisilla budjeteilla. Oaklandissa tehtiin jotain oikein. Lewis päätti selvittää mitä se on.

Selvitystyö venähti vuoden mittaiseksi, ja sen tuloksena syntyi Moneyball-kirja, jota on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Eikä siinä vielä kaikki. Moneyballista on tullut ilmiö, joka muutti baseballin ja on nyt muuttamassa lähes kaikkia muita pallopelejä – myös jalkapalloa.

Moneyballin ydin on se, kuinka ihmisiä arvioidaan väärin. Baseball-scoutit ovat noin sadan vuoden ajan toimineet kuin 1980-luvun pörssimeklarit. He ovat luottaneet tilastojen sijaan vaistoihinsa ja kokemukseensa.

Oaklandin general manager Billy Beane on päättänyt toimia toisin. Hänen on oikeastaan pakko. Oaklandilla on niin vähän rahaa, että jos se pelaisi siirtomarkkinoilla samaa peliä rikkaampien seurojen kanssa, se saisi jatkuvasti turpiinsa.

Beane on siirtänyt päävastuun uusien pelaajien hankinnasta Harvardin käyneelle tilastotieteilijälle Paul DePodestalle. Parikymppinen DePodesta nostelee tilastoanalyysin perusteella pelaajien nimiä läppäriltään. Vanhojen kykyjenetsijöiden kauhuksi metodi toimii yli odotusten.

Michael Lewisille Moneyballiksi kutsutun metodin toimivuus ei tullut yllätyksenä. Hän on hänyt samanlaista “arbitrointia” Wall Streetillä 1980-luvun lopussa.

Oakland etsii alihinnoiteltuja pelaajia, jotka ovat parempia kuin miltä näyttävät. Tällaisia pelaajia on paljon ja he ovat halpoja. Siksi Oakland voittaa paljon enemmän otteluita kuin sen palkkanauhansa perusteella pitäisi.

Moneyball ei kuitenkaan ole vain mahtava tositarina siitä, kuinka äly voittaa vaistot ja koulutus kokemuksen. Se on myös dokumentti ammattiurheilun raadollisuudesta.

Erityisen hyvin urheilubisneksen raakuus tulee esiin, kun Billy Beane saa suuret pelaajakaupat valmiiksi juuri ennen Clevelandia vastana pelattavan ottelun alkua.

Beane marssii vierasjoukkueen tiloihin ja kertoo Clevelandin syöttäjälle Ricardo Rinconille, että hänet on myyty Oaklandiin.

Ricardon pitäisi ottaa pois Clevelandin vermeensä, kasata henkilökohtaiset tavaransa, kävellä Oaklandin tiloihin ja vaihtaa Oaklandin peliasu päälleen. Hänen on vaikea ymmärtää tilannetta – varsinkaan, kun Beane sanoo: “Emme vielä tiedä syötätkö tänään, mutta ainakin olet mukana joukkueessa.”

“Mitä tahansa Ricardo nyt sanookaan, hän tarkoittaa: Voi hyvä luoja, saatan tosiaan joutua syöttämään tänään!”, Lewis kirjoittaa.

Rinconin kohtalo on kova, mutta se ei ole mitään verrattuna hänen tieltään myytyyn Mike Magnanteen.

Magnante riisuu viimeisen kerran Oaklandin peliasun päältään ja poistuu seuran tiloista. Tavaransa hän hakee myöhemmin, kun ketään muuta ei ole paikalla.

Magnante haluaisi häipyä koko stadionilta, mutta hän ei voi. Diili on tapahtunut niin ennakoimatta, että Magnanten vaimo on tullut peliin heidän lastensa kanssa.

Magnante katsoo peliä perheensä kanssa kuudenteen vuoropariin. Sitten hän lähtee pois. Etuajassa, välttääkseen median kysymykset.

Tapahtumaketjun päätteeksi Lewis kirjoittaa auki sen, mitä karu urheilubisnes tekee kauppatavaraksi muuttuneille pelaajille.

“Nuorempana Magnante olisi puhunut suunsa puhtaaksi, mutta hän ei ole enää nuori… Hän näkee itsensä samalla tavalla kuin markkinat hänet näkee: ostettavaksi ja myytäväksi tarkoitettuna omaisuutena. Hän on jo kauan sitten unohtanut, mitä hänen pitäisi ihmisenä tällaisissa tilanteissa tuntea.”

Moneyball innoitti Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjoittamaan kirjansa “Why England Lose”. Kirjoitin sen pohjalta kaksi vuotta sitten jutun jalkapallon siirtomarkkinoiden salaisuuksista. Juttu on edelleen ajankohtainen, varsinkin nyt kun siirtoikkuna on vielä auki.

Kolme vuotta sitten Christian Andreasen pommitti parikymppisenä penkkimiehenä TPS:lle viisi maalia kahdeksassa pelissä – ja hän oli silloin puolikuntoinen. KuPSin testissä oleva Andreasen sanoo olevansa nyt paljon paremmassa kunnossa.

Christian Andreasen pommitti kolme vuotta sitten Tepsille kahdeksassa pelissä viisi maalia ja häipyi sitten lainan päätyttyä etelän lomalle. Häntä jäi kaipaamaan silloin kovasti ainakin valmentaja Pasi Rautiainen.

Näin Andreasenin peleistä luultavasti noin puolet. Sanon luultavasti siksi, että minulle ei jäänyt hänestä pelaajana kovinkaan selkeää mielikuvaa. Muistan Andreasenista vain sen, että hän teki maaleja. Hän oli tehokas mutta näkymätön.

Nyt Andreasen on taas täällä. KuPSiin testiin tullut tanskalainen ei pahastu ollenkaan, kun kerron muistavani hänestä vain maalit. “Uskon sen”, hän naurahtaa. “Olin silloin toipilas. En pystynyt harjoittelemaan kunnolla. Pelkkä pelaaminenkin sattui.”

Andreasen ei pelannut ainuttakaan ottelua kokonaan. Jos hän oli avauksessa, hänet otettiin vaihtoon reilun tunnin jälkeen. Useimmiten hän aloitti kuitenkin penkiltä ja pelasi viimeiset 20-30 minuuttia. Normaalisti hän teki tuona aikana myös maalin tai kaksi, mutta tuntui olevan muuten pelin ulkopuolella.

Andreasen myöntää, että tämä oli tietoinen valinta. Hän ei toipilaana pystynyt ravaamaan ympäri kenttää, joten hän päätti keskittyä hakeutumaan paikkoihin ja tekemään maaleja. Siinä urakassa hän oli toipilaanakin erinomainen.

Heti TPS-pestinsä jälkeen, heinäkuun puolivälissä 2009, Andreasen solmi kaksivuotisen sopimuksen Tanskan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan Thisted FC:n kanssa. Hän jatkoi Tanskassa siitä mihin oli Turussa jäänyt. Hän teki syyskaudella seitsemän maalia 15 pelissä – mukaan lukien ammattilaisuransa ensimmäisen hattutempun 4-4-tasurissa Koldingia vastaan.

Kaikki näytti hyvältä, mutta sitten akillesjännevamma päätti hyökkääjän lennon. Andreasen joutui lähes vuodeksi sivuun tositoimista. Pari kuukautta paluun jälkeen Andreasen meni leikkaukseen.

KuPSin kannalta iso kysymys onkin, missä kunnossa Andreasen nyt on. Vastaus on, että varmasti paremmassa kuin TPS:ssä pelatessaan. “Minut leikattiin vuosi sitten, eikä mitään ongelmia ole sen jälkeen ollut. Nyt olen taas täydessä kunnossa”, juuttikärki sanoo.

Sanojensa vahvistukseksi Andreasen teki heti ensimmäisessä pelissään KuPSin ainoan maalin. Jos maaleja tulee vielä lisää, voi hyvinkin olla, että KuPS päättää pitää hänet riveissään kuun lopussa päättyvän testiajan jälkeenkin.

Hän itse haluaisi ainakin jäädä. “Tämä on mukava kaupunki. Sää nyt on ollut mitä on ollut, mutta pidän stadionista ja joukkueessa on hyvä ilmapiiri. Olen viihtynyt hyvin”, hän sanoo.

Mitä KuPS sitten Andreasenissa saisi? Ilmeisen iloisen hepun ja tehokkaan hyökkääjän. Jos Andreasen teki puolikuntoisena penkkimiehenä TPS:lle viisi rysää kahdeksassa pelissä, niin mihin hän pystyisikään täydessä iskussa?

Andreasenin oma vastaus yllä olevaan kysymykseen on “katsotaan, katsotaan”. Hän ei ole uhoajatyyppiä, mutta siitä ei pääse mihinkään, että hän on synnynnäinen maalintekijä. Ennen TPS:ään tuloaan hän oli ehtinyt maalata jo 19-vuotiaana Tanskan Superliigassa. Maalin jälkeen Andreasenin valmentaja Colin Todd sanoi nuorukaisella olevan edessään lupaava tulevaisuus, koska hän osaa tehdä maaleja.

Toukokuussa tuosta osumasta tulee kuluneeksi neljä vuotta. Samoihin aikoihin Andreasen täyttää 24 vuotta. Hän on käytännössä hukannut kolme kautta loukkaantumisten takia, mutta ei ole silti menettänyt maalintekokykyään. Ehkä viimeinen juna lupaavaan tulevaisuuteen ei ole vielä lähtenyt.

Sarjajärjestelmän muutos ja lisääntynyt pelimäärä pakottivat KuPSin muuttamaan pelityyliään. Valmentaja Esa Pekonen vannoo nyt pallonhallinnan ja monikäyttömiesten nimeen.

Kun Esa Pekonen tuli kesäkuussa 2009 KuPSin valmentajaksi, hänen täytyi valita joukkueelleen pelitapa. Savolaisesta naatiskeluperinteestä poiketen esteettiset arvot eivät olleet nyt prioriteetti. KuPS oli putoamisvaarassa ja tarvitsi pisteitä. Nyt oli käytännöllisyyden aika.

“Valitsin pelitavan kahdesta syystä: sen perusteella millaisia pelaajia meillä oli ja sen perusteella, että halusimme voittaa mahdollisimman paljon pelejä”, Pekonen sanoo nyt. “Ja sekin vaikutti, että pelitapaa ei tarvinnut hirveästi harjoitella taktisesti. Se oli tärkeä asia, kun tulin valmentajaksi kesken kauden.”

Valittuun pelitapaan kuului paljon juoksemista ja nopeita vastaiskuhyökkäyksiä. Kentällä pelaajat toimivat parivaljakoina. Pelitapa toimi ensimmäiset 1,5 kautta kuin tauti. KuPS varmisti ensin liigapaikkansa ja voitti seuraavalla kaudella sensaatiomaisesti hopeaa.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Viime vuoden vedonlyöntiskandaalit laskivat Veikkausliigan joukkuemäärän 12:een ja nosti pelimäärän 33:een juuri sarjakauden alla.

Silloin asiaa ei tullut juuri ajatelleeksi, mutta käytännössä KuPSin mitalimahdollisuudet heikkenivät merkittävästi, kun sarjajärjestelmä vaihtui. Kun liigamatsien päälle tulivat vielä euro- ja cup-ottelut, KuPSin pelimäärä nousi 40:een. Se oli joukkueen pelitavalla yksinkertaisesti liikaa.

KuPS yritti selvitä pelisumasta 23 pelaajalla ja epäonnistui pahasti. Loukkaantumisten ja muiden ongelmien takia joukkue joutui kauden aikana hankkimaan jopa uusia maalivahteja. Joukkuetta ja sen pelitapaa ei ollut rakennettu tällaiseen rääkkiin.

Katastrofin ainekset

Kaikista satsauksista huolimatta KuPSin pelitapa ei toiminut kuin ajoittain. Puolustus oli valtaosan kaudesta sekaisin, kun Pekonen yritti loukkaantumisten ja pelikieltojen keskellä löytää sinne toimivinta kokonaisuutta. Hänen käyttämänsä palaset olivat periaatteessa kaikki kelvollisia, mutta kokonaisuus ei toiminut, koska palasilla ei ollut aikaa hitsautua yhteen.

Kun on yksi pelaaja on välillä vasemmalla ja välillä oikealla, toinen toisinaan topparina ja joskus keskikentän keskustassa, kolmas laitapakkina tai topparina ja neljäs vaihtuu jatkuvasti, ei lopputulos ole niitä pitävimpiä.

Tätä korosti entisestään se, että KuPSin peli on Pekosen aikana perustunut parivaljakkoihin. Topparipari, laidat, keskikentän keskusta ja kärjet ovat muodostaneet kaksikkoja, joiden on ollut tarkoitus tukea ja täydentää toisiaan.

Parivaljakoiden onnistuminen kuitenkin edellyttää sitä, että pelaajaduot pääsevät harjoittelemaan ja pelaamaan yhdessä mahdollisimman paljon. Viime kaudella näin tapahtui hyvin harvoin. Oikeastaan vain Ilja Venäläisen ja Olajide Williamsin muodostama hyökkäyskaksikko pystyi viime vuonna pelaamaan ja harjoittelemaan säännöllisesti yhdessä.

“Sarjasysteemi on muuttunut. Pelejä on nyt todella paljon, ja aiempi pelitapamme on siihen nähden liian kuluttava”, Pekonen myöntää nyt. “Vanhassa pelitavassamme pelaajat joutuivat juoksemaan paljon. Iso osa heistä ei jaksanut sitä, kun meillä oli kaksi peliä viikossa.”

Tämän kaiken näkee myös tilastoista. Kun KuPS voitti vuonna 2010 hopeaa, sen keskimääräinen maaliero liigassa oli 1,7 tehtyä ja 1,4 laskettua maalia per peli. Viime kaudella vastaavat luvut olivat 1,3 ja 1,7.

Oli selvää, että seuraavalla kaudella jotain olisi tehtävä toisin.

Kaksi vaihtoehtoa

Pekosen mukaan vaihtoehtoja oli kaksi: “Ensimmäinen oli se, että hankimme lisää pelaajia. Olisimme tarvinneet yhteensä 18 hyvää liigapelaajaa, mutta siihen ei ole Suomessa varaa kuin HJK:lla.”

KuPS oli jo ennen kauden päättymistä ilmoittanut leikkaavansa pelaajabudjettiaan 250 000 eurolla. Ringin laajentaminen ei tullut kysymykseenkään. Eikä joukkue voisi lähteä samaan pelisumaan aiempaakin pienemmällä ringillä. Siitä ei seuraisi vanhalla pelityylillä kuin lisää loukkaantumisia ja sekasortoa.

Jäljelle jäi vain toinen vaihtoehto. Se oli pelityylin muuttaminen. Se KuPSin olisi pitänyt tehdä jo edelliselle kaudelle, mutta silloin valmistauduttiin erilaiseen sarjaan kuin mitä lopulta pelattiin.

“Nyt tarkoitus on hankkia erilaisia pelaajia ja pyrkiä hallitsemaan enemmän palloa. Kun pallo on hallussa, ei tarvitse juosta niin paljon”, Pekonen sanoo. “Viime kaudella meillä oli isokokoinen ja fyysinen joukkue. Nyt haemme enemmän taitoa. Keskikenttä ei ole enää pelkkää telaketjuosastoa. Sinne tarvitaan johtaja hallitsemaan palloa ja toimimaan moottorina.”

Eikä kyse ole pelkästään keskikentästä. Muutos vaikuttaa kaikkeen, myös keskuspuolustukseen. “Etchu Tabe hankittiin, koska alakertaan tarvitiin nopeutta ja pallokontrollia. Uusi pelitapamme vaatii toppareiltakin enemmän.”

Pekosen mukaan joukkue tarvitsee vielä viisi pelaajaa. Taben hankkimisen jälkeen kiireisimmät täydennyskohteet ovat keskikentällä ja kärjessä. “Tarvitsemme keskikentälle moottorin ja yhden all-round-pelaajan. Hyökkäykseen pitäisi saada maalintekijä”, Pekonen listaa. (Kapteeni Pietari Holopaisen jatkosopimus ei ole nyt kiireellisyyslistan kärjessä, mutta toimitusjohtaja Jarmo Heiskasen mukaan siihen palataan tammikuun lopussa.)

Pekosen vieressä istuvat testipelaajat ovat potentiaaliltaan toivelistan näköisiä: Tanskalainen Christian Andreasen tehtaili kaudella 2009 maaleja TPS:lle. Kanadalaisesta Abdoulaye Syllasta Pekonen kaavailee monipuolista laitakiituria ja Tarmo Koivurannasta taas mahdollista keskikentän moottoria ja johtohahmoa. “Maalintekijä, juoksija ja johtaja”, valmentaja luettelee. “Kaikki on skoutattu isosta tarjokkaiden joukosta.”

“Jos löydämme ne kolme oikeata ja hyvää pelaajaa, kaksi muuta voivat olla hieman matalamman profiilin hankintoja. Esimerkiksi nuoria”, Pekonen toteaa.

Testipelaajat antavat näyttöjä tammikuun loppuun asti. Testiaikaan mahtuu Liigacup-ottelu JJK:ta vastaan sekä kolme Uusi Lahti -cupin peliä. Niiden jälkeen seuran on päätettävä haluaako se pitää pelaajat myös tulevalla kaudella.

Monikäyttöpelaajat

Otteluruuhkan ja pienen ringin ongelma on sen verran suuri, että se ei ratkea pelkällä pelitavan muutoksella. Toinen osa ratkaisua ovat monikäyttöpelaajat.

“Pohjoismaisissa joukkueissa on jo jonkin aikaa ollut tapana hankkia pelaajia, jotka pystyvät pelaamaan useammalla paikalla. Vähemmän mutta monipuolisempia. Se on suuntaus”, Pekonen toteaa. “Yhden pelipaikan pelaajien pitää olla parempia saadakseen sopimuksen.”

Monikäyttöpelaajissa on etunsa. Jos joukkueesta loukkaantuu pelaaja, jolle ei löydy korvaajaa kokoonpanon ulkopuolelta, liikutellaan muita kentällä jo olevia pelaajia niin, että kentälle syntyy aukko, joka pystytään paikkaamaan penkiltä tai reserveistä. Ja kukapa valmentaja ei haluaisi joukkueeseensa pelaajaa, jonka voi heittää käytännössä mille paikalle tahansa.

Monikäyttöpelaajien ongelma voi kuitenkin olla toimivimman kokonaisuuden löytäminen. Mitä enemmän monikäyttöpelaajia on, sitä todennäköisemmin kokonaisuus on pienempi kuin osiensa summa. Esimerkiksi tehokas parivaljakkopelaaminen edellyttäisi pysyvää permanenttia, mutta tässä taloudellisessa tilanteessa ja näillä pelimäärillä KuPSilla ei ole sellaiseen ehkä varaa.

Siksi monikäyttömiehet ovat riski, joka Pekosen on pakko ottaa. Jos hänellä ei olisi monikäyttömiehiä, joukkue olisi paljon haavoittuvampi. Yksi loukkaantuminen saattaisi jättää kentälle paikkaamattoman aukon. Jos KuPS löytää haluamansa pelaajat, kaikki on ainakin paperilla paikattavissa, mutta toisaalta viime kaudella joukkueeseen jäi jatkuvasti pieniä vuotoja. Kokonaisuus oli hyvin harvoin täysin ehjä.

Voi olla, että kapeampi rinki ja jatkuva kierrättämisen tarve johtavat siihen, että Pekonen luopuu parivaljakoista. Silloin pelitavan muutos olisi ennakoituakin radikaalimpi.

Muutos on raju joka tapauksessa. Mutta se on myös tarpeellinen. KuPSin materiaali on erilainen kuin 2,5 vuotta sitten. Se on parempi. Veikkausliigakin on erilainen. Pelejä on enemmän. Siksi muutos on välttämätön.

Sitä todellisuutta, johon Pekonen loi pelitavan KuPSiin tullessaan, ei enää ole. Pelaajia ei voi juoksuttaa puhki otteluruuhkassa. Välillä pitää kierrättää, mutta sekään ei sovi kaikkeen. Puolustuslinjaa ei voi muuttaa jatkuvasti.

KuPSilla on nyt kaksi tärkeää tavoitetta. 1) Oikeiden pelaajien löytäminen ja 2) uuden pelitavan sisäistäminen liigakauden alkuun mennessä.

Ne ovat myös joukkueen keskeisimmät tavoitteet talven cup-peleissä. “Toki tavoitteena on päästä Liigacupissa kahdeksan joukkoon, jotta saisimme yhden pelin lisää siellä ja yhden vähemmän Suomen Cupissa, mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on nyt rakentaa joukkueen pelaamista”, Esa Pekonen sanoo.

KuPSilla on edessään pelin rakentamisen tie. Taival ei ole helppo eikä sitä taiteta hetkessä, mutta mikäli joukkue selviää siitä, lopputulos on varmasti kuopiolaiskatsojien mieleen.

Tanskalaishyökkääjä Christian Andreasen muistetaan Suomessa pelaajana, joka lähti “Mallorcalle pamputtamaan muijaansa”. Ikimuistoinen sitaatti ei kerro aivan täyttä totuutta ensi viikolla KuPSin testiin tulevasta hyökkääjästä.

Useimmat suomalaiset tietävät tanskalaisesta Christian Andreasenista tasan yhden asian: sen mitä valmentaja Pasi Rautiainen sanoi Andreasenista tämän lähdettyä TPS:stä.

Rautiaisen lausahdus on yksi Veikkausliigan lehdistötilaisuushistorian harvoja helmiä: “Mulle sanottiin, että se lähtee gimmafrendinsä kanssa etelään. Se varmaan pamputtaa muijaansa jossain Mallorcalla.”

Osalle jäi sitaatista sellainen käsitys, että Andreasen olisi lähtenyt Tepsistä vaivihkaa, kenties jopa sopimuksensa rikkoen. Totuus on toisenlainen.

Andreasen tuli TPS:ään lainalle keväällä 2009 ja hankki nopeasti maineen supervaihtopelaajana. Toukokuussa juutti oli koko liigan tehokkain pelaaja. Hän ei pelannut kuukauden aikana yhtään täyttä 90-minuuttista (kuten ei pelannut koko kahdeksan peliä käsittäneellä TPS-urallaan), mutta yleensä kentälle ollessaan hän teki maalin tai kaksi.

“Juuttitykki on niin merkillinen tilastokummajainen, että ansaitsee maininnan: 320 peliminuuttia, seitsemän laukausta maalia kohti – ja neljä maalia. Tanskalaisen peli ei ole kaunista, ja Veikkausliigasta löytyy paljon parempia ja taitavampia pelaajia; tehokkaampia ei toukokuussa löytynyt kuitenkaan ainuttakaan”, kirjoitin toukokuun päätteeksi.

Myös Pasi Rautiainen oli tanskalaisesta innoissaan – omalla erikoisella tavallaan. “Christian tuli meille ihan rapakunnossa ja hänellä on ollut koko ajan jotain pientä: polvi on vähän löysä ja välillä kutittaa sieltä ja pistelee tuolta. Mutta se maali minkä se tänään teki, niin sehän oli pelimiehen maali ja kansainvälisen luokan osuma. Nyt se jätkä vaan pysys kasassa…”

“Andreasenista me ei tiedetä muuta kuin sen, että se tulee Randersista ja on kai joskus jossain varastossa duunissa ja käy toisinaan vähän pelailemassa. Ne on vähän näitä juttuja. Mutta (koputtaa puista pöytää) on meille arvokas pelaaja ja toivottavasti pysyy kasassa. En ole Casan kanssa ehtinyt jutella Christianin jatkosta, sen lainahan loppuu kai tän kuun lopussa. Vaikka Christian on välillä tollanen löysä tanskalainen voileipä, niin se on tehnyt kuitenkin meille viisi tärkeää maalia – joku kyky sillä miehellä on!”, Rautiainen intoili kesäkuussa.

Kuten edeltä pystyy lukemaan, Andreasenin lähtö ei tullut Rautiaiselle yllätyksenä. Tanskalainen ei lähtenyt vaivihkaa. Hän lähti, koska hänen lainasopimuksensa loppui, eikä uudesta päästy sopimukseen. Eikä hän peitellyt sitä.

“Andreasenista pitää kysyä Marco Casagrandelta (TPS:n toimitusjohtaja), voin antaa numeron. Viimeinen tarina oli se, että MyPa-pelin jälkeen hän lähti Tanskaan. Sitten mulle sanottiin, että se lähtee gimmafrendinsä kanssa etelään. Se varmaan pamputtaa muijaansa jossain Mallorcalla. Mutta eihän se ole tehnyt kuin viisi maalia meille.”

Kokonainen pamputus-sitaatti kertoo, kuinka kovasti Rautiainen olisi halunnut pitää juutin joukkueessaan. Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että Andreasen ei ollut ehkä yhtä ihastunut Rautiaiseen.

“Joukkueella oli ollut paljon tasureita, kun saavuin. Valmentaja ei pitänyt siitä. Hän saattoi räyhätä meille 20 minuuttia. Minulla on ollut temperamenttisia valmentajia ennenkin, mutta he osasivat olla rakentavia. Oli aika outoa kuunnella miestä, joka ei nähnyt mitään positiivista missään”, Andreasen muisteli Bold.dk-sivuston haastattelussa. “Mutta kun homma alkoi kulkea, hän oli itse asiassa hyvä valmentaja.”

Kaiken kaikkiaan Andreasenille jäi Suomesta kuitenkin hyvä maku. Joulukuussa 2010 hän kirjoitti loukkaantumisten sävyttämän vuotensa päätteeksi TPS-kannattajille joulutervehdyksen: “I still miss Turku, and all of you guys inside and outside the club. It was 3 of the greatest months in my life, and i would love to come back, some day.”

Ensi viikolla Andreasen tulee taas Suomeen, tällä kertaa KuPSin testiin. Jos Andreasen on säilyttänyt maalijyvänsä loukkaantumisten jälkeen eikä ole päästänyt kuntoaan laskemaan entisestään, kuopiolaisilla voisi hyvinkin olla hänelle käyttöä.

Voi olla, että keväällä 24 vuotta täyttävä Andreasen nähdään kolmen vuoden tauon jälkeen liigakentillä. Ehkä hän saa jopa ensimmäinen kokonaisen Veikkausliiga-matsin vyölleen.

Veikkausliigan joukkueiden tämänhetkisen sopimustilanteen tarkastelu kertoo, miksi pienempi joukkuemäärä ei tuota välttämättä tasokkaampaa sarjaa.

Laatu korvaa määrän. Kun väki vähenee, bileet paranee. Ja kun Veikkausliigasta tehdään kymmenen joukkueen sarja, sen taso nousee heittämällä. Näin ainakin voisi luulla.

Yleinen ajattelutapa on, että jos joukkuemäärää vähennetään, pelin taso nousee. Ajatus perustuu siihen, että joukkueiden vähentyessä myös pelaajamäärä vähenee ja jäljelle jäävät parhaat jalkapalloilijat.

Evoluutio ei kuitenkaan toimi näin. Evoluutiossa ei selviä paras, siinä selviää sopivin. Näin ollen liigassakaan eivät selviä taitavimmat vaan sopivimmat pelaajat. Taloudellisesti tiukkoina aikoina se tarkoittaa halpoja pelaajia. Se tarkoittaa myös aiempaa vähemmän pelaajia.

Laskin kuukausi sitten, että joka kahdeksas liigapelaaja on työttömänä. Se oli liian varovainen arvio. Vastikään tekemäni tarkastuksen perusteella liigajoukkueilla on tällä hetkellä lähes 80 sopimuspelaajaa vähemmän kuin viime kauden alussa.

FutisForum2:lla tehdyn listauksen mukaan Veikkausliigan joukkueilla on tällä hetkellä sopimukset 197 pelaajan kanssa. Se tekee keskimäärin 16 pelaajaa per joukkue. Viime kauden alussa liigajoukkueilla oli edustusjoukkueessaan 273 pelaajaa. Joka joukkueesta uupuu viime vuoteen verrattuna keskimäärin 6,5 pelaajaa. Sitä eroa ei todennäköisesti tulla kuromaan kiinni.

Liigajoukkueiden pelaajamäärät ovat olleet laskussa jo jonkin aikaa. Vuonna 2005 liigajoukkueilla oli kauden alussa keskimäärin 24,14 sopimuspelaajaa. Vuonna 2009 tuo luku oli pudonnut 23,14:ään. Viime kaudella joukkueiden pelaajamäärä oli laskenut jo alle 23:n (22,75:een), vaikka liigassa pelattiin seitsemän peliä aiempaa enemmän.

Silloin muutos tuli joukkueille yllätyksenä, mutta tälle kaudelle otteluruuhka on ollut kaikkien tiedossa. Silti pelaajamäärät näyttävät kutistuvan entisestään. Tällä kertaa syynä on puhtaasti raha. Joukkueet ovat viimein tajunneet, että ne eivät voi kuluttaa kovin paljon enempää kuin tienaavat – ainakaan sarjakauden ulkopuolella. Jos ennusmerkit pitävät paikkansa, viime kauden pelaajamääristä vuollaan tänä vuonna pois puolisen pelaajaa per joukkue.

Iso osa joukkueista lähtee 33 ottelun liigaurakkaan pienemmällä ringillä kuin ensi kesän EM-kisajoukkueet korkeintaan kuusi ottelua kestävään turnaukseensa. Ja toisin kuin arvokisajoukkueilla, liigaryhmillä varamiehistä ei löydy juurikaan vastuunkantajia.

Liigajoukkueet ovat tulevalla kaudella aiempaakin riippuvaisempia siitä, että niiden avainpelaajat pysyvät terveinä. Pari huonoon rakoon osuvaa loukkaantumista voi tarkoittaa useampaa sijaa sarjataulukossa. Toisin sanoen pienillä ringeillä operoivat joukkueet seilaavat entistä enemmän tuurilla. Ne myös maksavat kovemman hinnan eurocup-seikkailuistaan.

Pelaajakaupoissa on nyt maksajan markkinat. Toki osa pelaajista haluaakin katsoa rauhassa kaikki mahdollisuudet ja ulkomailla asuvat taas tahtovat tehdä verotuksen kannalta optimimittaisen puolen vuoden artistisopimuksen. Mutta sitten on niitä, joilla ei ole hajuakaan tulevan kauden seurastaan. Kaikille heistä ei voi käydä hyvin. Suomessa on monta sellaista jalkapalloilijaa, jotka ovat jo pelanneet liigauransa viimeisen pelin, mutta eivät vielä tiedä sitä.

Osa näistä pelaajista on futaajan parhaassa iässä, mutta se on laiha lohtu. Fakta on, että kauden kynnykselläkään joukkueet eivät täytä rostereitaan parhaimmilla vaan sopivimmilla pelaajilla. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa sopivin pelaaja on oma junnu tai puoli-ilmainen alasarjapelaaja.

Veikkausliiga-joukkueissa ei ole poikkeuksellisen paljon nuoria pelaajia, mutta niissä on poikkeuksellisen vähän kokeneita ja parhaassa iässään olevia jalkapalloilijoita. Heitä on lähes 40 vähemmän kuin kolme vuotta sitten.

Kaikki alkaa jostain. Tämä ikätutkimus alkoi Hongan maalivahdin Tuomas Peltosen lausahduksesta Veikkausliigan verkkosivuilla: “Pelasimme keskiviikon treeneissä salibandyä nuoret vastaan vanhat. Meidän vanhojen puolella oli mukana 1991-syntyneitä.”

Oikeastaan koko talvikauden on puhuttu siitä, että kaikkia joukkueita täytyy nuorentaa taloudellisista syistä. Peltosen kommentin jälkeen aloin miettiä, voisivatko joukkueet olla jo historiallisen nuoria.

Tuumasta toimeen

Kaivoin esiin Veikkausliigan joukkueiden nykyisen sopimustilanteen FutisForum2:lta ja aloin selvittää pelaajien ikiä. Parin tunnin päästä käsissäni oli numerofaktaa. Vajaasta 200 sopimuspelaajasta 56 oli syntynyt vuonna 1991 tai myöhemmin.

Tämä tarkoitti, että 28 prosenttia sopimuspelaajista oli 20-vuotiaita tai sitä nuorempia. Mutta olisiko se paljon vai vähän? Tarvitsin vertailutietoa. Kaivoin esiin kausien 2005 ja 2009 ennakkolehdet ja aloin tilastoida pelaajien syntymävuosia.

Parin tunnin päästä käsissäni oli jälleen faktoja. Kauden 2009 alussa sopimuspelaajia oli 324. Heistä 107 oli syntynyt vuonna 1988 tai myöhemmin. Nuorukaisten prosenttiosuus sopimuspelaajista oli 33. Kaudella 2005 oltiin vielä nuorekkaampia. 338 sopimuspelaajasta 126 oli ollut kautta edeltävässä vuodenvaihteessa korkeintaan 20-vuotias. Se tarkoitti peräti 37 prosenttia pelaajista.

Oli selvää, että vastaus aiempaan kysymykseeni oli ei. Seitsemän vuotta sitten korkeintaan 20-vuotiaiden pelaajien osuus joukkueissa oli kolmanneksen suurempi kuin nykyään. Todennäköisesti nuorten määrä tulisi kasvamaan vielä ennen kauden alkua, mutta historiallisesta ilmiöstä ei voinut puhua.

80 kadonnutta pelaajaa

Kärsikö vuonna 1977 syntynyt Peltonen sitten vain sukupolvien välisestä kuilusta? Tai oliko kyse siitä, että Hongan kokeneemmat pelaajat ovat laiskoja käymään harjoituksissa? Ei välttämättä. Tutkimuksessa selvisi, että vaikka nuoria ei ollut aiempaa enemmän niin kokeneita pelaajia oli toden totta aiempaa vähemmän.

Pelaajia ylipäätään oli aiempaa vähemmän. Vuonna 2005 Veikkausliigan joukkueissa oli kauden alussa yhteensä 338 pelaajaa. Viime kauden alussa heitä oli enää 273. Joukkuemäärä oli toki pudonnut 14:stä 12:een, mutta myös joukkueiden ringit olivat pienentyneet reilusta 24 pelaajasta vajaaseen 23 pelaajaan. Ero vaikuttaa pieneltä, mutta on varsin merkittävä. Varsinkin, kun pelimäärät ovat kasvaneet liigassa 27 prosentilla.

Eikä mikään viittaa siihen, että pelaajamäärät olisivat kääntymässä kasvuun. Päinvastoin. Joukkueilla on tällä hetkellä lähes 80 sopimusta vähemmän kuin viime kauden alussa. Sitä eroa ei kurota kiinni ennen kauden alkua.

Kuten ei kurota myöskään liigassa vallitsevaa sukupolvien välistä kuilua, josta Peltonen varmasti hieman kärsii. Tänä vuonna 35 vuotta täyttävä Peltonen on joukkueensa ikänestori. Jos Hongan toinen 70-luvulla syntynyt pelaaja Sampo Koskinen ei ole paikalla, Peltosen lähin ikätoveri on Dudu. Heillä on kahdeksan vuotta ikäeroa.

1970-luvulla syntyneille on tullut viime vuosina liigassa luultavasti yhtä iäkäs olo kuin 1950-luvulla syntyneellä duunarilla. Vuonna 2005 Veikkausliigassa pelasi (kauden alussa) 110 1970-luvulla syntynyttä. Vuoteen 2009 mennessä luku oli pudonnut 52:een. Nyt heitä on jäljellä enää 11 ja heistä kuusi on Peltosen tavoin maalivahteja. 1970-luvulla syntyneet kenttäpelaajat, jolla on sopimus Veikkausliigan joukkueen kanssa pystyy laskemaan tällä hetkellä yhden käden sormilla. (Tilanne muuttuu hieman, jos Aki Riihilahti ja Jari Litmanen päättävät jatkaa, mutta ei niin paljon, että varpaat pitäisi ottaa avuksi.)

Parhaassa iässä lopettaneet

Kyse ei ole pelkästään Kekkosen valtakaudella syntyneistä. Vuonna 1985 syntyneiden liigapelaajien määrä on pudonnut seitsemässä vuodessa 77 prosentilla. Parikymppisinä lupauksina heistä kelpasi liigajoukkueelle 39. Muutama vuosi myöhemmin 85-vuosikerrasta 27 löysi itsensä liigasta. Nyt kasivitoset ovat 26-vuotiaina parhaassa peli-iässään tai vasta tulossa siihen, mutta juuri kukaan ei halua heitä. Heistä vain yhdeksän on tehnyt sopimuksen liigaseuran kanssa.

Eikä tämä heijastu vain yhteen vuosikertaan vaan kaikkiin yli 25-vuotiaisiin pelaajiin. Heissä on käynyt todellinen kato. Kaudella 2005 liigajoukkueessa pelasi 82 futaajaa, jotka olivat täyttäneet edellisenä vuonna 26-31 vuotta. Heitä voisi kutsua vaikka pelaajiksi parhaassa iässä (PPI). Neljä vuotta myöhemmin PPI-futaajia oli liigassa 74. Tällä hetkellä heitä, vuosina 1980-85 syntyneitä pelaajia olisi vain 45.

Kun tähän lasketaan päälle ne 11 futaria, jotka ovat syntyneet 1970-luvulla, saadaan vähintään 26-vuotiaiden sopimuspelaajien lukumäärä: 56. Se on vähän. Se on 40 pelaajaa vähemmän kuin kauden 2005 alussa – ja 38 pelaajaa vähemmän kuin kauden 2009 alussa.

Ei ihme, että Tuomas Peltonen tuntee itsensä hieman iäkkääksi. Joulukuussa hän jaksoi olla Veikkausliigan sivuilla vielä positiivinen ja sanoi nuorten kanssa treenaamisen nuorentavan häntä itseäänkin. Tällä viikolla hän ei ollut Kymppipaikka.fi-sivuston jutussaan yhtä toiveikas.

“Kulujen karsiminen on ollut niin rankkaa, ettei pelkästään uransa viimeisiä vuosia pelaavia, kallispalkkaisia ja pitkälle yli kolmikymppisiä pelaajia ole heitetty pihalle. Kauteen 2011 sopimuksensa päättäneillä yli 25-vuotiailla pelaajilla on suuria vaikeuksia työllistyä”, Peltonen kirjoitti.

Hän ei silti hän ole Hongassa mitenkään poikkeuksellisessa ympäristössä. Päinvastoin, espoolaisten sählyrinki on kuin läpileikkaus tämänhetkisestä keskiverrosta liigajoukkueesta. Kokeneille pelaajille on tarjolla aiempaa vähemmän työpaikkoja, eikä asiaan ole tulossa muutosta.

Peltonen tietää tämän itsekin. “Kansallisen pääsarjamme kehitys ei ole Palloliiton Visio 2020:n mukaista, pikemminkin suunta on ollut viime vuosina alaspäin. Veikkausliiga on lähitulevaisuudessa entistä nuorempien ja halvempien pelaajien temmellyskenttä. Nämä tosiasiat pitää jokaisen hyväksyä.”

Mutta miten tähän tilanteeseen on päädytty? Siitä lisää seuraavassa jutussa.

Kaudella 2009 Veikkausliiga oli matkalla kohti ammattilaissarjaa. Sitten tuli lama, ja Suomi-futis teki täyskäännöksen.

Jalkapallon Pelaajayhdistys teki vuosina 2001-2009 pelaajille lähetettävään kyselyyn perustavaa palkkatutkimusta. Kyselyssä tutkittiin pelaajien keskipalkkaa (etuineen ja ilman) sekä päätoimisuusastetta. Kummallakin mittarilla seuranta-ajan huippukohta ajoittui vuoteen 2009 ja pohjanoteeraus vuoteen 2005.

Vuonna 2005 keskiverto liigapelaaja ansaitsi etuineen 17 060 euroa vuodessa. Se tarkoittaa keskimäärin 1 422 euroa kuussa. Sellaisilla summilla ei eletä herroiksi – jos eletään ollenkaan. Tämän näki myös pelaajien päätoimisuusasteesta. Vain 64 prosenttia pelaajista ilmoitti olevansa päätoiminen jalkapalloilija.

Neljä vuotta myöhemmin tilanne oli toisenlainen. Pelaajien keskimääräinen vuosipalkka oli noussut neljällä tuhannella eurolla (ilman etuja peräti 4 500 eurolla). Tämä näkyi suoraan päätoimisuusasteessa, joka oli noussut peräti 91 prosenttiin.

Suomalainen liigajalkapalloilu näytti olevan matkalla kohti ammattisarjaa. Seppo Sairanen hääräsi TPS:n taustalla, ja Hakassa sirkusta pyöritti Sedu Koskinen. Sarjanousija JJK:kin teki tietoista tappiota säilyttääkseen liigapaikkansa. Pelaajamarkkinat kävivät kuumana.

Sitten tuli lama, joka hiljensi jalkapallomarkkinat maailmanlaajuisesti. Tammikuussa 2010 TPS:n toimitusjohtaja Marco Casagrande tiivisti vallitsevat tunnelmat: “Joukkuetta täydennetään pikkuhiljaa kevään mittaan. Markkinat ovat edelleen hiljaiset ja pelaajia vapaina. Meidän täytyy miettiä, ketkä ovat ne oikeat pelaajat, jotka sopivat meidän palapeliimme.”

Suomalaisessa jalkapalloilussa oli käynnistynyt ostajan markkinat, jotka jatkuvat edelleen. Paluu puoliammattilaisuuteen oli alkanut.

Vuonna 2012

Pelaajamarkkinoilla on tapahtunut kolmessa vuodessa lähes täydellinen kulttuurin muutos. Parhaassa iässä olevat 26-30-vuotiaat pelaajat olivat ennen markkinoiden kuumimpia artikkeleita, joiden kanssa haluttiin sopimus jo hyvissä ajoin ennen vuodenvaihdetta. Nuorempia pelaajia kiinnitettiin enemmän kauden kynnyksellä, kun nähtiin kenestä saattaisi olla liigakentille.

Nyt roolit ovat vaihtuneet. Kauden jälkeen joukkueet aloittavat neuvottelut nuorten pelaajien kanssa, jotta liigalisenssiin vaadittava rosteri saadaan täyteen mahdollisimman halvalla. Yli 25-vuotiaiden vuoro tulee vasta paljon myöhemmin.

Osa kokeneemmista pelaajista on jo vetänyt tilanteesta omat johtopäätöksensä ja laittanut nappulat naulaan kaikessa hiljaisuudessa. Toiset taas elättelevät vielä toivoa. Parhaassa iässä oleva pelaaja voi toki edelleen saada itselleen sopimuksen, jossa hänelle maksetaan totutunlaista palkkaa, mutta usein hän voi saada sen vain pelikauden ajaksi.

Nyky-Suomessa jalkapalloilija voi useimmiten olla ammattilainen vain puolen vuoden ajan. Kaikilta se ei onnistu. Jos pelaajalla on perhe elätettävänä, ajatus kuuden kuukauden “kesätöistä” (ja vielä mahdollisesti aivan toisella paikkakunnalla) ei tunnu hirveän houkuttelevalta.

Veikkausliiga. Nyt

Kävin tätä juttupakettia varten lävitse kaikkien Veikkausliiga-seuran kanssa julkistetun sopimuksen tehneen pelaajan tiedot. Valtaosan tästä informaatiosta olen jo purkanut näihin juttuihin, mutta teen nyt vielä yhteenvedon siitä, miltä liigaseurat näyttävät tammikuussa 2012.

Veikkausliigan joukkueilla on 197 pelaajasopimusta. Sopimusten määrä vaihtelee MyPan 13:sta Hongan, HJK:n ja IFK Mariehamnin 19:ään. Sopimuspelaajista 28 on ulkomaalaisia. Se tarkoittaa keskimäärin kahta per joukkue, mutta määrät vaihtelevat HJK:n nollasta IFK:n kahdeksaan.

Väitteet siitä, että Veikkausliiga olisi nuorentunut radikaalisti viime kauden jälkeen, eivät pidä paikkaansa. Joukkueiden keski-iät ovat suurelta osin hyvin samanlaiset kuin viime kauden alussa. Ainoastaan IFK Mariehamnin keski-ikä on laskenut merkittävästi (1,5 vuodella). Hakan, Interin ja MyPan sopimuspelaajien keski-ikä on puolestaan noussut 1-1,5 vuodella.

Myöskään nuorten pelaajien osuus sopimuspelaajista ei ole poikkeuksellisen suuri. Heidän osuutensa on jotakuinkin sama kuin ennen. Vähintään 26-vuotiaita pelaajia on puolestaan sopimuspelaajissa täsmälleen sama 28,4 prosentin osuus kuin kauden 2005 alussa.

Sen sijaan sopimuksellisia liigapelaajia on poikkeuksellisen vähän. Heitä on lähes 80 vähemmän kuin viime kauden alussa. Ja vaikka osa tästä vajeesta otetaan kevään aikana kiinni, niin todennäköisesti parhaassa iässä olevia pelaajia nähdään tällä kaudella liigakentillä aiempaa vähemmän.

Laitan tähän loppuun vielä tämänhetkisten sopimuspelaajien keskimääräiset syntymävuodet joukkueittain:
VPS 1986,3
MyPa 1986,4
Inter 1986,6
JJK 1986,8
KuPS 1987,2
HJK 1987,4
Haka 1987,6
TPS 1988,3
Honka 1988,5
IFK 1988,5
Jaro 1988,9

Vuonna 2000 julkaistu “Full Time – the secret life of Tony Cascarino” on vaikuttava kirja. Se on avoin tilitys uransa loppusuoraa etenevän maajoukkuehyökkääjän arjesta ja peloista.

Liikunta on terveellistä, mutta urheilija ei tervettä päivää näe. Polvivaivoista kärsivä Tony Cascarino on tästä kävelevä esimerkki. Paitsi että aamuisin 37-vuotiaan hyökkääjäkonkarin käyntiä ei voi oikein kävelyksi kutsua.

“Päivän ensimmäinen askel on aina tuskaisin. Nostan kantapäätäni lattiasta ja taivutan jalkaa varovasti. Sitten otan tukea sängynpäädystä ja siirrän painoni vasemmalle jalalle. Sen jälkeen kun olen klenkannut vaatekaapilta vessan kautta keittiöön kävelen jo melkein normaalisti.”

Cascarino on ollut ammattipelaaja lähes 20 vuoden ajan. Sitä ennen hän toimi raksamiehenä ja kampaajana. “Ammattifutis on paljon hauskempaa kuin rakentaminen tai hiusten stailaaminen. Siitä myös maksetaan paremmin”, hän kirjoittaa.

Futisammattilaisuus tuo pajon muitakin etuja: “Me matkustamme ykkösluokassa, yövymme parhaissa hotelleissa, syömme hienoimpia ruokia, käytämme design-vaatteita, ajamme nopeimmilla autoilla eikä meidän tarvitse koskaan jonottaa päästäksemme kirurgin, tohtorin tai hammaslääkärin luo.”

Lisäksi jalkapalloilijoita palvotaan kuin pop-tähtiä. Futisammattilaisuus on kaikkea mistä voi unelmoida, mutta siihenkin voi kyllästyä parissakymmenessä vuodessa. Se voi muuttua jopa kuluttavaksi. “Viime aikoina pelaaminen ja harjoittelu on ollut tappavan tylsää. Toisinaan makaan peliä edeltävänä iltana viiden tähden hotellin luksus sängyllä ja tuijotan huipputyylikästä kattoa – ja tunnen olevani vankisellissä”, Nancyssä ammatikseen pelaava Cascarino tunnustaa.

Mihin rahat menivät?

Eikä futisammattilaisen elämä ole ollut aina herkkua aikaisemminkaan. Oman joukkueen kannattajat ovat buuanneet Cascarinolle. Hänen poikaansa on kiusattu isänsä huonojen esitysten takia. Celticissä pelatessaan Cascarino ei saanut olla rauhassa edes kadulla.
“Olin shoppailemassa poikani ja raskaana olevan vaimoni kanssa, kun kannattaja pysäytti minut ja antoi kriittisen arvionsa:
- Sä olet ihan saatanan paska!
Glasgow on heimovihan pääkaupunki maailmassa, ja ystäväni olivat varoittaneet minua reagoimasta, kun törmään Rangers-faneihin. Tämä kaveri oli kuitenkin aivan raivoissaan.
- Vitun runkkari, hyödytön läski paskiainen!
- Rauhoitu nyt vähän. Etkö huomaa, että olen poikani ja vaimoni seurassa, pyysin.
- Sä olet ihan vitun paska, hän sanoi. – Ja minä olen Celtic-fani.”

Cascarino tietää olevansa risteyksessä. Hän kysyy joka päivä itseltään, kuinka pitkään hän pystyy jatkamaan pelaamista. Vastaus on aina sama: en tiedä. Ikä näkyy harmaina hiuksina, jotka hän värjää säännöllisesti (ja varsinkin ennen sopimusneuvotteluja) piiloon. Se tuntuu polvessa joka aamu ja usein muulloinkin. “Kahdeksan vuoden ajan olen ottanut tulehduskipulääkkeitä ennen jokaista peliä ja jokaisen pelin jälkeen. Lääkkeet aiheuttavat kaaoksen vatsassani ja kärventävät perseeni ripulilla, mutta kun pallo painuu verkkoon ja katsomo huutaa nimeäni, se tuntuu pieneltä uhraukselta.”

Eräänä iltana Cascarino istuu alas ja laskee mitä hän on 19 kaudellaan tarkalleen ansainnut. Kun palkat ja bonukset on ynnätty, lopputulos on aluksi toivoa antava: Cascarino on tiennanut urallaan 2,3 miljoonaa puntaa. Sen jälkeen häneen iskee kuitenkin epätoivo: Minne helvettiin kaikki rahat ovat menneet?

Alkaa umpirehellinen elämänavaus, jossa Cascarino vähentää tienesteistään muun muassa verot, agenttipalkkiot, avioerokorvaukset ja elatusmaksut. Jäljelle jää 980 660 puntaa. “900 tonnia ei ole hirveästi hilloa 18 vuoden elinkustannusten kattamiseen. Eikä se taatusti takaa sitä, että elän elämäni onnellisena loppuun asti”, Cascarino toteaa.

“Siksi jatkan joka aamu taistelemista kipua vastaan kun nousen sängystä. Ja syön kipulääkkeitä, jotka sekoittavat vatsani ja polttavat persettäni. Laitan väriä hiuksiini ja teeskentelen olevani kymmenen vuotta nuorempi. Se on selviytymistä.”

Kuinka selviydytään?

Selviytymiseen kuuluu muutakin. “Harjoituskentän parkkipaikka on lähes autio. Olen etuajassa tänä aamuna, mutta toisaalta olen melkein aina etuajassa. Minun iässäni kannattaa näyttää innokkaalta, vaikka ei aina sellaiseksi oloaan tuntisikaan. Ei. Minun iässäni on VÄLTTÄMÄTÖNTÄ näyttää innokkaalta – VARSINKIN silloin, kun ei tunne oloaan sellaiseksi. Se on osa työllistyneenä pysymisen taitoa.”

Cascarino ei yritä näyttää nuorelta ja innostuneelta siksi, että hän tuntee olonsa nuoreksi ja innostuneeksi vaan siksi, että hän tietää olevansa vanha ja raihnainen. Eikä urheilumaailma suhtaudu vanhenemiseen ja harmaantumiseen suopeasti.

“Usein sanotaan, että pelaaja on yhtä hyvä kuin viimeisin pelinsä. Kokemukseni mukaan sanonta alkaa kuitenkin päteä vasta, kun pelaaja alkaa lähestyä 35 ikävuotta”, hän kirjoittaa. “Tässä iässä sitä on aina ‘lopussa’, jos jää ilman maalia kahdessa tai kolmessa peräkkäisessä pelissä. Olen päässyt tuohon ‘loppuun’ muutaman kerran kahden viime vuoden aikana, mutta olen aina onnistunut välttämään lopullisen teloituksen hyvin ajoitetulla maalilla.”

Eikä kyse ole pelkistä maaleista. Jo pelkkä pelikunnossa pysyminen vaatii vanhalla iällä aikaisempaa enemmän. “Olen nykyään parempi ja tasaisempi pelaaja kuin olin kymmenen vuotta. Harjoittelen kovempaa, lepään enemmän ja katson mitä syön. Miksi? Koska minulla ei ole vaihtoehtoa. Olen kolmen huonon pelin päässä Lopusta.”

Uran loppu ei ole mukava paikka. Siellä eivät odota lokoisat eläkepäivät, vaan unohdus ja epävarmuus, työttömyys tai hanttihommat. Cascarinon entiset pelikaverit elättävät nykyään itsensä lipputrokareina ja autokauppiaina. Hän ei usko oman kohtalonsa olevan heitä parempi. “Vuodesta toiseen sitä uskottelee itselleen, että kulman takana odottaa jotain; mahdollisuus jota ei ole ottanut huomioon, odottamaton tarjous tv-hommista… Sitten sitä saapuu tien päähän ja huomaa, ettei siellä odota yhtään mikään.”

Sankari – tai sitten ei

Cascarino kahlaa läpi uransa heikot hetket. Hän kertoo avoimesti viehtymyksestään uhkapeliin ja erityisesti pokeriin. Hän kertoo uraansa varjostavasta epävarmuudesta ja pienestä äänestä, joka ilkkuu hänelle pelien tuoksinnassa.

Mutta hän kertoo myös huippuhetkistä. Siitä miten hyvältä tuntuu, kun katsomo laulaa nimeä ja ihmiset kutsuvat kadulla “Tony-goaliksi”. Ja sitten ovat vielä suuremmat huumat ja hulinat. Sellaiset joista urheilijat pääsevät nauttimaan arvokisamenestyksen myötä.

Kun Irlanti selvisi vuoden 1990 MM-kisoissa puolivälieriin, joukkue sai Dublinissa sankarien vastaanoton. Shampanja virtasi ja 250 000 ihmistä tuli kaupungin kaduille seuraamaan kisajoukkueen bussiajelua. “Emme olisi voineet saada kiihkeämpää vastaanottoa, vaikka olisimme voittaneet mestaruuden. Meitä suurempia julkkiksia ei ollutkaan. Olimme universumin valtiaita. Kuninkaita.”

Kisahuuma jatkui kuukausien ajan. Pelaajat saapuivat maajoukkueeseen loukkaantuneina vain ollakseen huumassa mukana. “Kun emme olleet avaamassa kauppoja tai aikakauslehtien muotikuvauksissa, väistelimme tyttöjä, jotka kirjaimellisesti jonottivat päästäkseen jonkun vihreäpaidan pantavaksi. He soittelivat hotellihuoneisiimme teeskennellen vaimojamme tai tyttöystäviämme. Sitä tapahtui niin tiuhaan, että ainut keino olla rauhassa oli nostaa luuri pöydälle.”

“Osa hoiti tilanteen muita paremmin ja vastusti houkutuksia. Minäkin yritin pysyä kuivilla, mutta useimmiten annoin periksi. Se oli vain niin naurettavan helppoa. Ei ollut väliä oliko heille mukava vai käyttäytyikö kuin kusipää, he halusivat mestareiden kyytiin. Me olimme palkintopystejä, joita he pystyivät esittelemään ystävilleen.”

Cascarino myöntää sen itsekin: Kun pääsee seuraamaan läheltä mitä menestys tekee ihmisille, näky ei ole kaunis. Eivätkä sen vaikutukset rajoitu ihmiseen itseensä.

Salatut elämät

Tony Cascarinon elämäkerta pelaa aivan eri sarjassa kuin useimmat urheilijoista tehdyt kirjat. Siihen on useita syitä, mutta yksi suurimmista on se, että Cascarinon elämäkerta on hyvä, koska sen on tarvinnut olla. Cascarino ei ole niin iso tähti, että hänen nimensä takaisi myyntilukuja. Itse asiassa se ei taannut edes kustannussopimusta. Siihen tarvittiin jymypaljastus siitä, että 88 maaottelua Irlannin paidassa pelanneella Cascarinolla ei ollut edustusoikeutta.

Cascarinon kohdalla hyvästä ja avoimesta elämäkerrasta on tullut kaksinkertainen palkinto. Ensin hän sai hyvä myyntiluvut ja sen jälkeen, kirjan ansiosta, uranjälkeiset duunit tv- ja sanomalehtikommentaattorina. Halvalla ne eivät kuitenkaan ole tulleet.

Kirjan alaotsikko lupaa tarinoita salatusta elämästä. Niitä lukija saa roppakaupalla. Cascarino kertoo viehtymyksestään uhkapeleihin, erityisesti pokeriin. Hän kertoo saaneensa Marseillessa pelatessaan ennen pelejä epäilyttäviä piikkejä, joiden jälkeen hän tunsi olevansa “terävämpi ja energisempi”. Hän kertoo väärentäneensä syntymävuotensa passiinsa, koska uskoo seuran palkkaavan mieluummin 31- kuin 32-vuotiaan pelaajan.

Cascarino kertoo myös uskottomuudestaan ja siitä kuinka hän jätti Sarah-vaimonsa ja kaksi poikaansa uuden rakkauden takia. Hän tuntee tapahtuneesta jatkuvasti syyllisyyttä ja huomaa poikien vieraantuvan hänestä koko ajan enemmän. Tietyllä tavalla Full Time onkin Cascarinon tunnustus pojilleen. Hän toivoo heidän joskus ymmärtävän tekonsa, mutta epäilee ettei niin käy. “Haluaisin ajatella, että poikani pitää julistettani seinällä. Haluaisin ajatella, että hän ymmärtää. Mutta se mitä haluaisin ajatella ja mitä ajattelen ovat eri asioita.”

Ehkä siinä onkin suurin ero Full Timen ja muiden elämäkertojen välillä. Siinä missä muut urheilijat kertovat kirjoissaan mitä he haluaisivat ajatella, Cascarino kertoo mitä hän ajattelee. Kun toimittaja Paul Kimmage vielä siirtää tämän avoimmuuden ammattitaidolla kansien väliin, lopputuloksena ei ole pelkästään hyvä urheilijaelämäkerta eikä edes hyvä elämäkerta vaan hyvä ja vaikuttava kirja.

Urheilijaelämäkerrat ovat surkeita samasta syystä kuin menestyskirjailijoiden uutuusteokset ovat keskinkertaisia: niiden myyntiluvut eivät riipu laadusta. Onneksi on olemassa poikkeuksiakin: hyviä urheilukirjoja – jopa hyviä urheilijaelämäkertoja.

Jokainen urheilukirjallisuutta kuluttava on varmasti joskus miettinyt, miksi suuri osa urhelijoiden elämäkerroista on niin kehnoja. Vastaus on yksinkertainen, varsinkin niin sanotussa suuressa maailmassa. Urheilijoiden elämäkerrat ovat usein surkeaa luettavaa, koska niitä myydään paljon riippumatta siitä ovatko ne hyviä vai ei.

Hyvän kirjan tekeminen vaatii paljon enemmän aikaa ja vaivaa kuin huonon, ja kun kirjan laatu ei vaikuta juurikaan myyntilukuihin, urheilijat päättävät usein mennä yli sieltä missä aita on matalin. Sillä tavalla pääsee usein paremmalle tuntipalkalle ja säilyttää mukavammat välit kaikkiin.

Syvällinen ja rehellinen kirja saattaisi loukata jotakuta. Huono kirja ei puolestaan loukkaa kuin niitä jotka ovat lukeneet sen. Ja jos ihminen pitää kirjan kohteesta niin paljon, että on valmis ostamaan tästä kertovan kirjan, hän pitää tästä luultavasti senkin jälkeen, kun on pettynyt kirjaan. Vastaavanlainen vapaalle vaihtaminen on yleistä kirjamaailmassa, mutta yleensä suosikkikirjailijoilta kestää muutaman menestysteoksen verran aikaa päästä asemaan, jossa urheilijat ovat jo valmiiksi.

Koska lähtöasetelma urheilukirjallisuuden maailmassa on tämä, on aina piristävää törmätä poikkeuksiin. Sellaisiin kuin Janne Ahosesta kertovaan paljastavaan Kuningaskotkaan, Andre Agassin rajuun ja rehelliseen elämäkertaan tai vaikkapa Jallu Rantasen Sata kiloa Jallua -teokseen. Tai sitten Tony Cascarinon elämäkertaan, josta kerron seuraavassa jutussa lisää.

Kaikki edellä mainitut kirjat ovat esimerkkejä siitä, että hyvä elämäkerta vaatii rehellisyyttä – ja ennen kaikkea se vaatii poistumista mukavuusalueelta. Hyvä elämäkerta vaatii sen, että urheilija hylkää sen imagon, joka hänelle on vuosien mittaan rakennettu ja jota hän on haastatteluissa ja tiedotustilaisuuksissa pitänyt yllä. Osalle urheilijoista tämä on mahdotonta, sillä toisinaan käy niin, että he alkavat itse uskoa hypeään. Brändi korvaa ihmisen ja elämäkerrasta tulee vain vuosikausia suolletun pr-tuuban jatke.

Hyvän elämäkerran (ja kirjan ylipäätään) tekeminen vaatii myös aikaa ja vaivaa. Urheilukirjojen tekoa vaivaa usein myös ajanpuute. Kirjat julkaistaan kauheassa kiireessä, joko siksi, että tietty urheilija on pinnalla, tietty tapahtuma tulossa tai joku on voittanut juuri jotain. Nämä kaikki seikat vaativat kirjantekoon pika-aikataulua, mistä on jokseenkin aina lopputulokselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Lisäksi ne ovat huonoja lähtökohtia, sillä jokainen niistä kaikuu enemmän rahastusta kuin kirjallista kunnianhimoa.

Asetelman ongelma on, että kirja-ala suorastaan suosii juuri tällaisista lähtökohdista ponnistavia teoksia. Siellä – kuten nykyään kaikkialla muuallakin – ensimmäisenä mietitään aina taloudellista kannattavuutta. Kustantamot eivät halua vaarantaa voittojaan sellaisen asian kuin hyvän kirjallisuuden takia, kuten monet lehtitalotkaan eivät halua vaarantaa lisäosinkojaan laadukkaan journalismin vuoksi. Tästäkin syystä monet urheilijaelämäkerrat – varsinkin urheilijoiden aktiiviuran aikana tehdyt – ovat mallia “lue, kärsi ja unhoita”.

Resepti parempiin urheilijaelämäkertoihin olisi yksinkertainen. Ensin pitäisi odottaa, että urheilijan ura on ohi. Sitten pitää varmistaa, että urheilijalla on jotain sanottavaa ja että hän on valmis ryömimään ihmisenä esiin brändin alta. Kun tähän lisätään vielä pätevä kirjoittaja, lopputuloksen pitäisi olla parempi kuin 90 prosentissa tapauksista.

Joskus toki käy niin, että hyväkin tarina jää kertomatta. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että esimerkiksi Aki Riihilahdella olisi lopetettuaan sekä kirjalliset kyvyt että kiinnostava persoona ja mielenkiintoinen ura kaikkien aikojen urheilijaelämäkertaan Suomessa. Mutta samalla olen jokseenkin varma, ettei Riihilahti tule sellaista koskaan tekemään. Hän on siihen aivan liian fiksu ja diplomaattinen.

Urheilijaelämäkerroissa 95 prosenttia porukasta on pilannut kaikkien maineen. Minä haluan keskittyä siihen viiteen prosenttiin. Siksi olen perustanut blogiin uuden juttukategorian, joka kulkee nimellä kirjahylly. Kirjahyllyn ensimmäisen jutun julkaisin tietämättäni jo vajaa vuosi sitten arvioidessani David Peacen “Damned United”-kirjaa ja siitä tehtyä elokuvaa.

Jatkoa seuraa hyvinkin pian. Eikä pelkästään elämäkertojen vaan koko jalkapallo- ellei peräti urheilukirjallisuuden saralta.