Kirjoittanut Lari Vesander | marraskuu 17, 2012

Lopussa saapuu selkeys

Ehkä elämän tarkoitus selviää minulle 50 vuoden päästä samalla tavalla kuin Puoliajan tarkoitus kirkastui minulle uudestaan blogin loppusuoralla.

Maailma kirkastuu silloin, kun sitä vähiten odottaa. Kaksi kuukautta sitten istuin koneen ääressä. Hyssyttelin jalallani sitterissä torkkuvaa vauvaa ja kirjoitin samaan aikaan valmiiksi Turun Palloseurasta kertovaa juttupakettia, jonka tekeminen oli käytännön syistä siirtynyt vapaalta viikonlopulta keskelle alkuviikon työputkea.

Sillä hetkellä, tarkalleen ottaen syyskuun 11. päivänä vuonna 2012 noin kello 00.04, saavutin varmuuden kahdessa asiassa. Ensimmäinen asia oli varmuus siitä, että tein juuri sitä mitä halusin alun perinkin blogissani tehdä: vähän syvällisempää ja vähän parempaa futisjournalismia.

Toinen saavuttamani asia oli syvä ymmärrys siitä, että minulla ei olisi jatkossa enää aikaa tehdä syvällistä ja parempaa journalismia vapaa-ajallani – ei ainakaan niin usein kuin laadukkaan blogin pitäminen edellyttää.

Sanotaan, että kahta ei ole ilman kolmatta. Se piti paikkansa myös tuona keskiyön hetkenä, sillä samalla hetkellä saavutin varmuuden myös kolmannessa, kenties vielä tärkeämmässä asiassa: Tajusin Puoliaika-blogin lopettamisen olevan oikea päätös.

Kun tein lopettamispäätöksen elokuun alussa, uskoin sen olevan oikea ratkaisu. Syyskuisena keskiyönä usko muuttui tiedoksi. Siitä eteenpäin lopettamispäätöksen kanssa on ollut paljon helpompi elää – jopa nyt, kun miljoonien merkkien mittaista matkaa on jäljellä enää muutama sormennapautus.

Kun ihminen tajuaa aikansa rajallisuuden, elämä selkeytyy. Melska hellittää. Hälinä vaimenee. Turhuuksien perässä rimpuilu loppuu. Ylimääräinen väistyy. Jäljelle jää vain olennainen. Tämä pätee sekä elämään että blogin lopettamiseen.

Kolme kuukautta sitten tehty päätös vaikutti välittömästi blogin sisältöön. Se palautti Puoliajan juurilleen. Mitä lähemmäs blogin loppu tuli, sitä selvemmin tajusin, mitä varten sen alun perin perustinkaan.

Niin kai se on vanhetessakin; lopun lähestyessä saapuu selkeys. Ehkä elämän tarkoitus selviää minulle 50 vuoden päästä samalla tavalla kuin Puoliajan tarkoitus kirkastui minulle uudestaan blogin loppusuoralla.

Nyt loppusuora on ohi. Seison maaliviivalla ja kohta astun sen yli. Teen sen onnellisena ja ylpeänä – enkä pelkästään loppusuorasta vaan koko matkasta. Tämä neljä kautta kestänyt seikkailu on ollut upea reissu. Olen oppinut tolkuttoman paljon niin jalkapallosta, kirjoittamisesta kuin kuvaamisestakin.

Erityisen kiitollinen olen matkaseurastani. Lukukertoja blogille on tullut runsaat 905 000, joista yli puolet on tullut tänä vuonna. Kommentit ovat jouduttaneet matkantekoa ja varsinkin viime viikkojen aikana ne ovat olleet suorastaan mieltä lämmittäviä. Erityisesti ilahduin seuraavasta palautteesta: ”Jos jatkat kirjoittamista, niin lupaan lukea vaikka juttuja olisi vain yksi vuodessa.” Sen suurempaa luottamuksen osoitusta kirjoittaja voi tuskin saada.

Artikkeleita on kertynyt 585, kuvia lähes 5 000. Ne jäävät tänne paikoilleen eräänlaiseksi kaaoksen keskelle kyhätyksi kokonaisuudeksi. Jos joku onnistuu tai on onnistunut hahmottamaan niiden avulla paremmin jalkapalloa ja maailmaa, niin olen onnistunut työssäni.

Työ jäi tavallaan kesken, mutta niin on tarkoituskin. Jalkapallomaailman tai edes jalkapalloilevan Suomen karttaa ei piirretä yksin. Se on vuosikymmeniä kestävää ryhmätyötä.

Se on myös, varsinkin Suomen osalta, työtä, jota kukaan muu ei tee puolestamme. Ei ole olemassa kiinalaista suomifutis-bloggaajaa tai suomalaiseen jalkapalloiluun erikoistunutta belgialaista toimittajaa, joka tulisi kirjoittamaan jutut puolestamme. Tämä tutkimustyö meidän on tehtävä itse.

Kuten tästäkin blogista huomaa, kartoittamattomia kenttiä on vielä paljon. Kuningaslaji on Suomessakin täynnä kertomattomia tarinoita ja löytämättömiä pieniä ihmeitä. Siksi olen pannut ilolla merkille, että uusia karttapiirtureita ilmaantuu tasaisella tahdilla. Se tarkoittaa, että pallo pysyy liikkeessä.

Elämän ja jalkapallo-ottelun aikana voi tuntua siltä, että pallo ei pysy kontrollissa ja se ottaa aivan vääränlaisia pomppuja. Se on ymmärrettävää, sillä menestyvätkin ihmiset epäonnistuvat huomattavasti useammin kuin onnistuvat. Niin maailma toimii. Sillä tavalla elämä on rakennettu.

Ja se on itse asiassa hyvin opettavaista. Sen ansiosta ihminen oppii arvostamaan onnistumisiaan ja toivon mukaan suhtautumaan vastoinkäymisiinsä.

Jos elämä käyttäytyy yhtään samalla tavalla kuin blogi, niin uskoisin, että loppusuoralla senkin pystyy näkemään kokonaisuutena johon kuuluu kaikki: vastoinkäymiset ja onnistumiset, arjet ja juhlat, flow-tilat ja kirjoittamisblokit, treenit ja ottelut, unelmamaalit ja väärin liputetut paitsiot.

Tässä hengessä haluan antaa Puoliajan lukijoille läksiäislahjaksi aforistisen runon (tai runollisen aforismin, kuinka vain), jonka perusajatus on oikeastaan sama kuin edellisen kappaleen:

Ei ihmisen tehtävä ole niinkään onnistua kuin yrittää.
Jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta.
Nousta jaloilleen ja nostaa katse ylös.

Yrittää yhä uudelleen.
Rakentaa uutta, vaalia vanhaa ja hyvää.
Toivoa, että joku joskus jatkaa
sitä minkä on pannut alulle.

Ei ihmisen tehtävä ole niinkään
päästä perille kuin taittaa matkaa.
Kiireettömästi ja maisemista nauttien.
Saamastaan matkaseurasta iloiten.

Sillä jokainen on oman elämänsä tutkimusmatkailija.
Jokaisella on oma reittinsä löydettävänään.
Oma polkunsa kuljettavanaan.

Ja jokainen voi valita.
Muistaako hän matkaltaan
sadepäivät ja vastoinkäymiset.
Vai aurinkoiset ilmat ja henkeä salpaavat näköalat.
Pettymykset ja tappiot.
Vai ne ikimuistoiset ottelut, jotka on elämän kentillä pelannut.

Parhaat ottelut ovat niitä, jotka pelataan mielessämme yhä uudestaan. Me muistamme maalit ja harhautukset, voitot ja tappiot. Niistä on tullut osa meitä.

Nyt kun erotuomari katsoo viimeisen kerran kelloonsa ja toteaa lisäajankin kuluneen umpeen, voin sanoa varmuudella, että tämä on ollut ottelu, jonka muistan aina – kirkkaasti ja ilolla. En muuttaisi täältä merkkiäkään.

Puoliaika on päättynyt. Mutta se jatkuu sisälläni. Minä kannan näitä pelejä ja tarinoita, kokemuksiani ja kommenttejanne, mukanani niin pitkään kuin elän.

Kaikesta kiittäen, Kuopiossa 17.11.2012

Lari Vesander, Futisblogi Puoliaika

Kirjoittanut Lari Vesander | marraskuu 15, 2012

Puoliajan parhaat

Lukija pyysi minulta listaa Puoliajan parhaista, ajattomista jutuista. Lista paisui kuin pullataikina, mutta tässä se nyt on.

Kun lukijalta tuli pyyntö parhaiden juttujen listaamisesta, ajattelin, että helppo homma. Lopulta se oli kuitenkin kaikkea muuta.

Kirjoittaja suhtautuu juttuihinsa kuin vanhempi lapsiinsa. Kiintymys on niin kova, että kohteen objektiivinen arviointi on suorastaan mahdotonta. Tästä johtuen juttulista on pitkä. Siinä on yli 40 artikkelia.

Selaamista helpottamaan olen jaotellut jutut kategorioihin ja nostanut kunkin listan kärkeen mielestäni genren parhaan jutun.

Sellaisen linjauksen tein, että kuvagallerioita en ole mukaan laittanut. Otteluraporttajakin on mukana vain yksi, eikä sekään oikeastaan ole otteluraportti vaan reportaasi. Ottelujutut ja kuvagalleriat ovat olleet tämän jutun leipä ja voi, mutta ne ovat myös niin sanottuja päiväperhosia. Kestävämmät jutut ovat jotain ihan muuta kuin otteluselostuksia.

PELAAJAT
Pekka Sihvola – Luottamuksen arvoinen herrasmies
Babatunde Wusu – Päiväkodista pelikentille
Babatunde Wusu – Enemmän kuin jalkapalloilija
Aki Riihilahti – Ristiriita nimeltä Riihilahti
Dickson Nwakaeme – Loukkaantumisten runtelema Afrikan tähti
Touko Tumanto – Futistaiteilija ja maailmanmatkaaja

VALMENTAJAT
Pasin parhaita osa 6
Valmentaja joka rakastaa pelaamista
Pekonen ja kaksi KuPSia
Antti Muurinen – Elämäntapavalmentaja
Sopivuus ei ole makuasia
Kuvatutkielma valmentajuudesta
Kartta ja kompassi kadoksissa

EROTUOMARIT
Erotuomarit myrskyn silmässä
Analyysi: HJK:n haamumaali
Analyysi: Gestraniuksen kiistellyt punaiset
Tavoitteena arvokisapaikka

MEDIA
Liian kalliit klikit
Televisio muuttaa kaiken
Miksi urheilukirjat ovat niin kehnoja?
Miksi bloggaan?

REPORTAASIT
Ruuhkaa työpaikalla
Kaikki omissa jaloissa
Alkukauden ihmeen anatomia

TALOUS
Urheilubisneksen tappiolliset siwat
Veikkausliigan uusi marssijärjestys
TPS – Enemmän vähemmällä

KOMMENTIT
Unelman ääni
Vuvuzela on edelleen kirosana
Kausi on kokonaisuus
Cup-taika voittaa NHL-ähkyn
Football Managerin moraalinen opetus
Urheilun arvo
Kun draama loppuu, katsomo tyhjentyy
Nurmikenttien Truman-show

KV-FUTIS
Europelien erikoisuudet
El Traductor – Barcelonan vihatuin mies
Maajoukkuepesti on Hodgsonin mestaruus
Italialainen suhteellisuusteoria
Merkityksetöntä syöttöä ei ole
Puoliaika Barcelonassa – Kun Messi teki historiaa

ANALYYSIT
Suunnanmuutospelin oppitunti
Mäkijärven täydellinen viimeistely

Toivottavasti näistä on iloa lukijoille. Uteliaimmille tarjoan vielä muutama maistiainen siitä, millaisiksi osa tämän kauden jutut kuvittuvat työn alla olevassa kausikirjassa.

Kirjoittanut Lari Vesander | marraskuu 12, 2012

Täysillä mutta rennosti

Tero Taipaleella tulee kuukauden päästä mittariin 40 vuotta. Veikkausliigan vanhin pelaaja ei silti ole hidastamassa tahtiaan. KuPSin myöhäisherännäinen geeni-ihme kirittää nuorempiaan ensi kaudellakin.

Kun Tero Taipale täytti 24 vuotta, hän ei uskonut, että jalkapallolla olisi enää hänelle hirveästi annettavaa. Hän pelaili lajia omaksi ilokseen, niin kuin oli tehnyt junnusta lähtien ja uskoi nyt päässeensä uransa huipulle: FC Santa Clausin riveihin Kakkoseen.

Itse asiassa hänellä oli ollut mukava, vaiheikas ura. Hän oli ponnistanut Laihian Kimmosta Kakkoseen. Hänestä oli maksettu jopa siirtokorvaus. Santa Claus oli maksanut kolmosdivarissa pelanneelle Saarenkylän Palloseuralle 10 000 markkaa, jotta sai Taipaleen riveihinsä.

Taipale tunsi täyttäneensä potentiaalinsa. Mikään ulottuvissa ollut ei olisi jäänyt saavuttamatta. Junnumaajoukkueissa hän ei ollut koskaan pelannut, mutta hän ei ollut nuorena lähelläkään sitä tasoa, joka maajoukkueisiin vaadittiin. Jos ura ei tästä enää enempää etenisi, hän voisi silti olla tyytyväinen. ”Pidin kakkosdivaria aina tasonani. Pärjäsin siellä ihan hyvin, mutta en ollut enää nuori”, Taipale kertoo.

Iän takia oli itse asiassa jopa todennäköistä, ettei Taipale etenisi enää pidemmälle. Maailma ei kuitenkaan aina pyöri todennäköisyyksien mukaan. Ennen kautta 1997 Rovaniemen Palloseuran valmentaja Kari Virtanen ja puheenjohtaja Jouko Kiistala ottivat Taipaleeseen yhteyttä. He halusivat keskikenttäpelaajan mukaan RoPSin pelaajarinkiin.

Taipale treenaisi joukkueen mukana ja saisi näyttöpaikan. Loppu olisi hänestä itsestään kiinni.

Taipale lyö itsensä RoPSissa läpi. Hän pelaa rovaniemeläisseurassa kahden kauden aikana 27 ottelua.

Sen jälkeen hän siirtyy vuonna 1998 ulkomaille. Valmentaja Kari Virtasen kontaktien kautta Taipale päätyy hyökkääjäksi Ruotsin kolmosdivariin. Vajaan kauden mittainen pesti IFK Morassa on tehokas. Kahdeksassa pelissä syntyy seitsemän maalia.

Seuraavalla kaudella maalihanat aukeavat Veikkausliigassakin. Yhtäkkiä itseään korkeintaan Kakkosen tason pelaajana pitänyt alasyrjäjyrä onkin vakionimi liigan maalintekijöissä.

Vuodet vierivät, seurat vaihtuvat mutta maalien tulo ei lakkaa. Taipale opitaan tuntemaan maaliahneena keskikenttäpelaajana. Hän itse puolestaan oppii, että jalkapallolla on tarjottavana hänelle enemmän kuin hän uskalsi kuvitellakaan.

Taipale voittaa MyPassa ensin Suomen cupin vuonna 2004. Seuraavalla kaudella on mestaruuden vuoro. Varsinainen paukku tulee oikeastaan vasta vuonna 2006, kun Taipaleesta tulee 33-vuotiaana kaikkien aikojen vanhin A-maajoukkuedebytantti.

”Meillä oli Eerikkilässä harjoituspeli Honkaa vastaan. A-maajoukkueen vasen pakki Janne Saarinen loukkaantui siinä pelissä. Minulla peli meni taas helvetin hyvin”, Taipale muistelee. Hänen hyvä otteensa eivät jääneet huomiotta. A-maajoukkueen apuvalmentaja Jyrki Heliskoski oli tarkkailemassa peliä ja kiinnitti huomiota Taipaleeseen, joka pystyisi täyttämään Saarisen paikan.

Pian Taipale saikin puhelun Roy Hodgsonilta. ”Kysyin, että oletteko ihan tosissani. Luulin, että Hodgson oli katsonut ikäni väärin”, Taipale muistelee. ”Mutta eihän sellaisesta kutsusta voinut kieltäytyä.”

Kun asiaa ajattelee, niin liigadebyytti 24-vuotiaana ja maajoukkuedebyytti 33-vuotiaana ovat erikoisia saavutuksia. Toisaalta se käy kuitenkin järkeen, sillä Tero Taipale on itsekin vähän erikoisempi tapaus.

Marraskuu 2012. Ollaan KuPSin toimistolla. Tero Taipale työskentelee täällä seuran markkinointipäällikkönä. Maajoukkuedebyytistä tulee kevättalvella kuluneeksi seitsemän vuotta. Ensi kuussa Taipaleella tulee 40 vuotta täyteen.

Päästyään 1990-luvun lopulla liigan makuun Taipale ajatteli, että jos hän saisi pelattua 100 liigapeliä ja tehtyä niissä vähintään kymmenen maalia, hän voisi kutsua itseään liigapelaajaksi. Nyt hän on pelannut 325 liigapeliä ja tehnyt niissä 20 maalia. Hän on liigapelaaja isolla L:llä.

Taipale oli jo viime kaudella Veikkausliigan vanhin pelaaja, eikä hän ole lopettamassa. ”Kun olen valmiiksi tässä toimistolla, niin samahan se on pysyä mukana tuolla kentälläkin”, Taipale sanoo ja katsoo huoneen poikki. Matkaa kentälle on tuolilta ehkä kymmenen metriä. Ikivihreä tekonurmi näkyy ikkunasta.

Sekin päivä saapuu vielä, jolloin Taipale joutuu katsomaan ikkunasta kaihoisasti pelivuosiaan muistellen, mutta se päivä ei ole vielä tänään. Se kuitenkin lähenee. ”Tuskin Peksa (valmentaja Esa Pekonen) enää joukkuetta minun ympärilleni rakentaa”, Taipale naurahtaa. ”Nuoret saisivat kyllä juosta jo ohi, mutta olen mukana kirittämässä heitä, kun vielä mukana pysyn.”

Itse asiassa mukana pysyminen ei tee Taipaleella vielä edes tiukkaa. Kun KuPS pudotti kesällä europeleissä israelilaisen Maccabi Netanyan, hän näytti kentällä kymmenen vuotta ikäänsä nuoremmalta ja jätti parikymppisiä ammattipelaajia kakkoseksi juoksukilpailuissa. ”Teki mieli sanoa niille, että lopettakaa jalkapallo, jos ette minua saa kiinni”, Taipale veisteli pelin jälkeen.

Taipaleen jaksaminen on kuitenkin luonnollista. Hän on samankaltainen geeni-ihme kuin 48-vuotiaana NHL:ää pelannut Chris Chelios. Perintötekijät ovat kohdallaan, ja kun Taipale on pitänyt aina itsestään huolen, niin lopputulos oli pelikaverien nähtävissä jo 2000-luvun alkupuolella MyPassa. ”Heleniuksen Niki sanoi silloin, että olet niin hyvässä kunnossa, että pelaat vielä nelikymppisenä. Vastasin, että ei helvetissä, mutta tässä sitä nyt ollaan.”

Toki Veikkausliigan pelaaminen nelikymppisenä vaatii paljon työtä, mutta Taipaleen mukaan se ei ole niin työlästä kuin luulisi. ”Kun on tällaiset geenit ja pitänyt koko ikänsä kunnostaan huolta, niin ei se rankkaa ole. Olen niin rutinoitunut, että osaan kuunnella kroppaa. Tiedän milloin pitää ottaa tauko, ettei ala piiputtaa.”

Lisäksi hänellä on ollut onnea loukkaantumisten kanssa. Monen pelaajan ura päättyy ennen aikojaan polvi- tai nivelsidevammaan. Taipale on välttynyt näiltä vaivoilta lähes kokonaan. Ja kun hän sattui viime kaudella ”vihdoin” loukkaantumaan, geeniperimä näytti jälleen voimansa.

Taipaleelta murtui liigapelissä kertaheitolla kolme kylkiluuta. Hän kuitenkin luuli saaneensa vain tavallista kovemman tällin ja tuli vaihtoon vasta loppuhetkillä, kun ei enää pystynyt hengittämään. Vammasta toipuminen oli ihmeellisen nopeaa. Kolme viikkoa myöhemmin hän oli taas mukana juoksemassa ohi itseään 15 vuotta nuoremmista israelilaisista.

Silti on turha sanoa, että Taipale pysyisi liigapelaajan pelkkien geeniensä ansiosta. Kyse on myös lajin evoluutiosta. ”Futis ei ole sellaista rymäyttelyä kuin ennen. Pelkällä taklaamisella ei enää pärjää”, Taipale sanoo. ”Suomalainen jalkapallokin on nykyään paljon taktisempaa kuin ennen.”

Olisi väärin sanoa, että jalkapallo ei ole enää niin fyysistä kuin ennen. Fyysisyys vain on muuttunut. Voiman sijaan jalkapallossa arvostetaan nyt kuntoa. Taidossa on tapahtunut myös muutos. Nykyjalkapallon taito ei ole pomputtelua, kikkoja ja yksilönä onnistumista, vaan joukkuetoimintaa, oikeiden valintojen tekemistä ja sijoittumista.

Tämä kaikki on palvellut Taipaletta ja pidentänyt hänen uraansa. Hän on nelikymppisenäkin hyvin moderni jalkapalloilija, joka katsoo mieluummin tulevaisuuteen kuin menneeseen. ”Baareissa monet entiset pelaajat puhuvat siitä miten asiat olivat ennen jalkapallossakin paremmin. Mutta jos ennen SM-sarjassa pärjänneet joukkueet pelaisivat voimiensa tunnossa nykyisiä Veikkausliigan joukkueita vastaan, veikkausliigalaiset pyyhkisivät niillä lattioita.”

Ikä tuo rentouden. Jotkut sanovat, että ikä on pelkkä numero. Se ei kuitenkaan ole totta. Ikääntyminen muuttaa ihmistä.

Kun ihmiselle tulee ikää ja kokemusta, hän alkaa suhtautua asioihin eri tavalla. Yhdet kyynistyvät, toiset viisastuvat. Taipale kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Ikä on tuonut hänelle pilkettä silmäkulmaan. Hän ottaa elämän ja jalkapallon tosissaan, mutta ei vakavasti.

”Olin nuorempana varsinkin pelaajana jännittäjä. Osittain siksi, etten ollut mikään tekniikkataituri. Taitureilla oli kentällä enemmän aikaa, minulla oli melkein aina kiire”, hän sanoo nyt. Asiaan vaikutti myös hänen luonteensa. Taipale sanoo olevansa pohjimmiltaan tunnollinen puurtaja, joka tekee asiat niin kuin ne on sovittu.

”Kokemuksen myötä olen tajunnut, että otteissa pitää olla tiettyä rentoutta. Fysiikkavalmentajammekin sanoo aina, että pitää vetää täysillä mutta rennosti. Sen kun on sisäistänyt, niin moni asia sujuu paremmin”, Taipale toteaa.

Jokainen joka on katsonut hidastettua lähikuvaa huippusprinttereistä tietää, mitä fysiikkavalmentaja tarkoittaa. Maailman nopeimpien miesten posket hölskyvät juostessa hervottomasti. He vetävät aivan täysillä, mutta äärimmäisen rennosti.

Itse asiassa he eivät edes pystyisi juoksemaan täydellä vauhdilla ilman rentoutta. Elämän kanssa on samoin. Jos ihminen stressaa ja jännittää liikaa, hän ei koskaan saa itsestään kaikkea irti. Ja mikä vielä pahempaa, hän ei pysty nauttimaan elämästään.

Taipale sen sijaan vaikuttaa nauttivan elämästään kentällä. Hän on joukkueen isähahmo, joka kannustaa nuorempia, virnuilee valokuvaajille ja sanoo toimittajille suoraan, mitä ajattelee (hyvän maun rajoissa toki, mutta turhia kliseitä välttäen). Tämä kaikki tekee hänestä erittäin pidetyn persoonan lajipiireissä – ja niiden ulkopuolellakin.

Mikä sinusta tulee isona? Minun oli tarkoitus tehdä tämä juttu jo kuukausi sitten, mutta politiikka tuli väliin. Taipaleesta tuli yllättäen kuntavaaliehdokas ja samalla blogihistorian ensimmäinen vaalikarenssiin päätynyt henkilö. Vaali-iltana tuli sitten uusi yllätys, kun Taipale valittiin 206 äänellä Kuopion kaupunginvaltuustoon.

”En tiedä vieläkään, mihin olen lupautunut. En ole koskaan ollut politiikassa mukana, mutta Kantasen Pekka sai minut lähtemään. Hän perusteli sen sillä, että minulla on mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan lasten ja nuorten liikunta- ja urheilumahdollisuuksiin.”

Taipale on aika varma siitä, että hänestä ei tule poliitikkoa. Mutta mikä hänestä sitten tulee? Liikunnanopettajan opinnoista on yli puolet valmiina Jyväskylän yliopistossa. Se olisi yksi vaihtoehto, mutta… ”En ole vähään aikaan kehdannut edes soitella sinne, mutta eivätköhän ne vielä minua listoilla roikuta.”

Jos hän saisi päättää, hän jatkaisi jalkapallon parissa. ”Olen haaveillut valmentajan urasta, mutta näin sivusta seurattuna sekin vaikuttaa aika raadolliselta puuhalta”, Taipale sanoo.

Aika näyttää mitä, Tero Taipaleesta tulee isona, mutta kunhan hän muistaa vain vetää täysillä mutta rennosti, hänen pitäisi pärjätä melkein missä vain.

Kirjoittanut Lari Vesander | marraskuu 10, 2012

Blogin opetukset

Olen pitänyt Puoliaikaa neljän kauden ajan. Se on ollut opettavaista aikaa. Jotta opetukset eivät menisi hukkaan, olen kirjannut ne ylös ja julkaisen ne nyt. Nämä ovat ne perustukset, joille olen blogini rakentanut.

Tunnista kiinnostavat kommentit
Noin 25 prosenttia Puoliajan ensimmäisen vuoden suosiosta selittyi TPS:n silloisella päävalmentajalla Pasi Rautiaisella. Pidin blogissa erityistä ”Pasin parhaita”-juttusarjaa, jonne keräsin Rautiaisen haastatteluja ja pressiesiintymisiä, jotka kepittivät kevyesti keskiverto stand-up-esityksen.

Nämä jutut vetivät jatkuvasti parempia lukijamääriä kuin otteluraportit, joten ei ollut mitään järkeä piilottaa värikkäitä kommentteja otteluselostuksen sekaan.

Aina toisinaan otteluiden jälkeen nousee esiin mielenkiintoisia kommentteja ja kannaottoja. Tällä kaudella sellainen oli Esa Pekosen ”Suomen cupin uudistus on perseestä!”-kommentointi, josta tuli yksi vuoden luetuimpia juttuja blogissa.

Tällainen reagointi ja pikkujuttujen teko on paikallaan, mutta samalla bloggaajan kannattaa muistaa laadunvalvonta. Ihan jokainen älähdys lehdistötilaisuudessa ei ole erillisen jutun eikä edes juttuun laitettavan sitaatin arvoinen.

Keskustele
Blogi tarjoaa kirjoittajalleen loistavan lukijasuhteen, josta kannattaa pitää huolta.

Ole ripeä
Nopeus on netissä netissä hyve ja monesti suoraan verrannollinen lukijamääriin. Jos pystyy kertomaan jonkin oleellinen asian ensimmäisenä, on voittaja…

Ole syvällinen
…mutta jos pystyy kertomaan jonkin oleelisen asian ainoana, on mestari. Seuraavan päivän jutut löytävät lähes poikkeuksetta yleisönsä. Suomalaisissa tiedotusvälineissä on lähes aiheesta riippumatta jatkuva pula analyysista. Analysointi ei varsinaisesti ole blogien tehtävä, mutta mikäli siihen riittää rahkeita, niin antaa mennä vaan. Lukijat kiittävät myöhemmin.

Kirjoita säännöllisesti
Blogissa on kyse jatkuvuudesta. Kuka tahansa pystyy blogin aloittaessaan kirjoittamaan 3-5 hyvää juttua kuukaudessa, mutta harvat pystyvät siihen jatkuvasti. Kun alkuinnostus taittuu, kirjoituskynny alkaa kasvaa silmissä ja kohta valkoinen ruutu pelottaa.

Puoliajassa tämä ongelma on iskenyt yleensä kauden päätyttyä. Viikko tai pari menee vielä vanhaa kautta fiilistellessä ja analysoidessa, mutta sitten iskee tietynlainen tyhjyys.

Kauden aikainen pelirytmin tuoma turvallisuus katoaa ja kirjoittamisen kynnys alkaa kasvaa silmissä. Kysymys ei ole niinkään siitä, että aiheet loppuvat, vaan että sopivankokoiset aiheet loppuvat. Aiheita pyörii välillä päässä ja niihin haluaisi tarttua, mutta ne paisuvat kuin pullataikina. Mitään sellaista, mistä pystyisi tekemään jutun ”yhdeltä istumalta” ei tunne olevan.

Lopputuloksena hommasta katoaa vaivattomuus ja jouhevuus. Blogiin tulee parin viikon julkaisutauko, joka päättyy siihen, että truuttaan viikkokausia päässäni pyörittelemäni aiheen blogiin kolmen jutun pakettina.

Juttu viikossa on jalkapalloblogille hyvä tahti kauden ulkopuolella. Ja että joskus pitäisi muistaa jättää se itsekriittisyys vasta siihen vaiheeseen, kun ensimmäinen versio on valmis. Jos sitä alkaa harrastamaan ennen kirjoittamista, hyvästä rengistä tulee huono ja turhauttava isäntä.

Pidä huoli laadusta
Tämä on oikeasti paljon säännöllisyyttä tärkeämpää, varsinkin jos (ja kun) linkittää juttujaan eteenpäin. Nettiaikana huonoista ja turhanpäiväisistä jutuista on ylitarjontaa. Jos joku pystyy tarjoamaan syvällisempiä ja laadukkaampia juttuja, lukijat kyllä löytävät hänet.

Kuvia pitää olla
Voisin kirjoittaa, että kuvia on hyvä olla, mutta se olisi vähättelyä. Kuvia pitää olla. Ne tuovat blogiin pirteän ja ammattimaisen ilmeen – sekä roppakaupalla lukijoita. Kuvagalleriat ovat Puoliajassa olleet järjestään otteluraportteja suositumpia.

Jalkaudu sinne missä tapahtuu
Oma kirjoitustuoli on mukana, mutta usein kannattaa nostaa takaus penkistä ja lähteä ulos jutun perään. Monesti jo pelkkä puhelinsoitto ja pari hyvää kysymystä oikealle kohteelle ovat se mitä juttu tarvitsee.

Jos saman asian haluaa sanoa suoraan, niin se menee näin: Ihmiset kiinnostavat sinua enemmän. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että haastattelut ovat selvästi luetumpia kuin omaan pohdintaan perustuvat kommentit. (Paitsi jos satut olemaan poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja kuuluisa persoona.) Henkilöjuttuja kannattaa tehdä. Kiinnostavia persoonia on paljon ja hyviä tarinoita tuhottomasti.

Kokeile ja ole rohkea
Blogi tarjoaa pitäjälleen nopean ja näppärän julkaisualustan, joka taipuu moneen suuntaan. Sen lopullisia käyttömahdollisuuksia ei tiedä ennen kuin on kokeillut. Siksi kannattaa olla rohkea. Kokeilla eri juttutyyppejä ja erilaisia kuvitusmahdollisuuksia – ja muistaa pitää hauskaa siinä samalla.

Puhtaasti jalkapalloon liittyviä huomioita

Harjoitusotteluita ei kannata väheksyä
Blogin tilastoista löytyvät luvut kertovat, että Liigacupin pelit kiinnostavat lukijoita keskimäärin enemmän kuin Veikkausliigan pelit. Tähän on monta selitystä. Liigacupin pelejä ei televisioida ja niissä käy vähemmän katsojia. Usein Liigacupin ottelut myös pelataan arkipäivinä sellaiseen aikaan, että innokkaimmatkaan eivät ehdi seurata niitä livenä edes verkossa.

Kun Liigacupin otteluita aletaan joskus helmikuun tienoilla pelaamaan, edellisestä kilpailullisesta suomalaisesta futismatsista on vierähtänyt neljä kuukautta. Futisnälkää on kasvatettu toistasataa vuorokautta. Silloin Liigacupin ottelukin tuntuu futisfanista kauan odotetulta joululahjalta.

Lisäksi sarjakauden alkuun on vielä pari kuukautta aikaa. Tässä vaiheessa talvea kausi on vasta muotoutumassa. Kaikki on vielä mahdollista ja harjoituspelit ruokkivat spekulaatioita ja mielikuvitusta.

Suomen cupia ei kannata väheksyä
Suomen cupin katsojamäärät eivät herätä hurraahuutoja, mutta blogissa nämä pelit vetävät todella hyvin. Blogihistorian kolmesta vilkkaimmasta päivästä kaksi liittyy Suomen cupiin. Voimaan jäävä lukukertaennätys tehtiin Suomen cupin finaalin jälkeisenä päivänä. Kolmanneksi eniten lukukertoja oli puolestaan cupin puolivälieräpelin KuPS-TPS jälkeen.

Osa cup-matsien suosion syistä on listattu jo yllä. Suomen cupin finaalin kohdalla syitä on kuitenkin vielä pari lisää. Cup-finaalit ovat historiallisia tapahtumia, jotka kiinnostavat futisfaneja ympäri maata.

Lisäksi ne kiinnostavat erityisesti voittaneen joukkueen kannattajia. Jos olisin täysipäiväinen futisbloggari varmistaisin aina pääsyni cupin finaaliin.

Euro-otteluita ei kannata väheksyä
Vilkkaimpien päivien listalla kakkosena oli päivä, jolloin KuPS kaatoi Bursasporin Keskuskentällä. Europeleihin pätee pitkälti samat sanat kuin cupin finaaliinkin: Kiinnostus ylittää perinteiset seurarajat ja voittajajoukkueen kannattajat voivat pelin jälkeen aktivoitua ennen näkemättömällä tavalla.

Voin vain arvailla, millaisia lukemia esimerkiksi kuvagalleria HJK:n voitokkaasta Schalke-pelistä olisi kerännyt. Mitä isompi ottelu, sitä enemmän jalkapalloileva Suomi yhdistyy.

En ole blogin puitteissa käsitellyt juurikaan Suomen maajoukkuetta, mutta voisin kuvitella, että Huuhkajien kanssa potentiaalinen yleisö olisi vähintään samaa luokkaa kuin parhaimpien europelien.

Paikallispelejä ei kannata väheksyä
Tämä on aika itsestään selvä kohta. Bloggaajan pitää tunnistaa kiinnostavat ottelut. Blogihistorian katsotuin juttu on edelleen kuvagalleria Turun derbystä toukokuulta 2010. Toiseksi katsotuin on Turun derbyn kuvagalleria elokuulta 2009.

Paikallispelit ovat erityistapauksia, joita kannattaa ennakoida. Jopa siinä määrin, että Turussa pidin aikoinaan erityisen derby-viikon, joka huipentui sunnuntaina pelattuun paikallispeliin. Lukijamäärät olivat hyviä ja palaute erinomaista.

Arvokisat vievät mehut
MM- ja EM-kisat ovat jalkapallossa hienoa aikaa. Paljon matseja, paljon tarinoita, paljon kommentoitavaa. Itse asiassa liikaakin.

Ei ole sattumaa, että arvokisoihin lähetetyt urheilutoimittaja suuntaavat kisarupeaman jälkeen lomalle. MM- ja EM-turnaukset ovat kirjoittajalle uuvuttavia kokemuksia. Toki niissä voi hankkia muutaman uuden lukijan ja pari satunnaista päälle, mutta totuus on, että arvokisojen aikaan bloggaaja joutuu kilpailemaan koko kirjoittavan futismaailman kanssa. Todennäköisesti kymmenet muutkin kirjoittavat samasta aiheesta kuin sinä, ja joku heistä tekee sen väistämättä sinua paremmin.

Tätä ei kannata ymmärtää väärin. Mikäli jutulleen italialaisen ja englantilaisen jalkapallon eroista haluaa lukijoita, se kannattaa kirjoittaa arvokisojen aikaan. Mikäli kisainnossa saa loistavan juttuidean, se kannattaa laittaa paperille.

Mutta samalla pitää muistaa, että kisainnostus on kirjoittajan sudenkuoppa. Päätön juttutahti on usein korkeakorkoista lainaa tulevaisuudesta.

Huomasin tämän itse kesällä 2010. Paahdoin silloin MM-kisojen aikaan juttuja Iltalehteen ja blogiini sellaisella tahdilla, että kynästä loppui hetkeksi muste. Pystyin edelleen hoitamaan työni, mutta kisojen loputtua julkaisin blogissa seuraavan kahden kuukauden aikana kolme juttua – ja niistä kaksi oli kuvagallerioita.

Toki arvokisojen vaativuuden voi kääntää myös vahvuudeksi perustamalla pelkästään arvokisoihin keskittyvän blogin. Silloin kisakuumeesta on pelkkää iloa ja hyötyä. Pidempikestoisten projektien kanssa kannattaa kuitenkin olla varovainen.

Kirjoittanut Lari Vesander | marraskuu 7, 2012

Seuraavan päivän juttu

Nettiaikana otteluselostus on pelipäivän juttu. Mutta mitä pitäisi tehdä silloin, kun juttu julkaistaankin vasta seuraavana päivänä? Silloin pitää mennä syvemmälle ja kirjoittaa seuraavan päivän juttu.

Olin tehnyt Suomen cupin finaalia varten selkeän suunnitelman: Ensin käyn ottelussa, sitten haukkaan jotain ja lopulta hoidan blogijutut ja kuvagalleriat reilun neljän tunnin junamatkalla.

Suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi siinä vaiheessa, kun junan netti ei toiminutkaan. Koska olin kotona puolenyön tietämissä, päätin nukkua yön yli ennen juttujen tekemistä.

Seuraavana aamuna olin valinnan edessä. Tekisinkö perinteisen otteluraportin, joka ei lähes vuorokausi pelin jälkeen kiinnostaisi välttämättä ketään vai kehittäisinkö jotain muuta?

Päätin lopulta tehdä ns. seuraavan päivän juttuja. Analysoin ottelun avaintapahtumat videoita ja kuvakaappauksia apuna käyttäen. Ensin käsittelyn sai Antti Mäkijärven voittomaali ja sen jälkeen Mattias Gestraniuksen antamat punaiset kortit. Lopuksi tein kuvagallerian, jonka uskoin kestävän selostuksia paremmin aikaa.

Lopputulos? Blogin päiväkohtainen kävijäennätys. Lisäksi analyysi Gestraniuksen punaisista nousi blogin tämän vuoden luetuimmaksi jututksi.

Tarinan opetus on siinä, että seuraavan päivän juttuja kannattaa tehdä. Netissä nopeus on valttia, mutta niin on asioiden avaaminen ja taustoittaminen. Nettiaikana kaikki kertovat mitä, missä ja milloin, mutta yhä harvempi kertoo miksi.

Se, että saa otteluraportin ensimmäisenä julki on hyvä asia, mutta siinä on kyse siitä, kuka ehtii kertomaan asian ensimmäisenä. Taustoittamisessa on puolestaan kyse usein siitä, tuleeko asia kerrottua vai ei. Siksi sen tekeminen on arvokkaampaa. Lukijat arvostavat sellaista tietoa, mitä he eivät muualta saa.

Kirjoittanut Lari Vesander | marraskuu 2, 2012

Miksi bloggaan?

Puoliajan loppumetreillä kysymys kuulostaa aiheelliselta: Miksi toimittaja pitää säännöllistä ja suuritöistä blogia, vaikka hän kirjoittaa jo muutenkin ammatikseen? Koska bloggaamisessa on sellaista vapautta, johon on vaikea yltää missään muussa mediassa.

Tehdään heti alkuun yksi asia selväksi: kirjoittaminen on kivaa. Itse asiassa se on niin kivaa, että sadat miljoonat ihmiset tekevät sitä jatkuvasti ilmaiseksi blogeissaan. Olen neljän kauden ajan ollut yksi heistä.

Uskallan väittää olleeni varsin ahkera bloggaaja. Puoliaikaan on syntynyt 580 juttua. Se tarkoittaa miljoonien merkkien verran tekstiä ja tuhansia kuvia. Samaan aikaan olen työskennellyt toimittajana ja kirjoittanut ammatikseni.

Kirjoittamisessa on kuitenkin eronsa. Vaikka olen suhtaunut Puoliaikaan alusta saakka ammattimaisesti ja halunnut tehdä sinne korkeatasoista journalismia, on blogin pitäminen eronnut kuitenkin ns. työkirjoittamisesta. Eroista suurin on vapaus.

Bloggaajalla ei ole deadlineja tai merkkirajoja. Jutut saa kirjoittaa silloin kuin haluaa ja sen pituisiksi kuin haluaa. Maallikolle tämä voi tuntua itsestään selvyydeltä, mutta osalla toimittajista ei tarvitse kuin sanoa sanat ennakoiva taitto ja he näkevät punaista.

Vapauteen liittyy sekin, että juttujen julkaisuun ei liity turhaa byrokratiaa. Bloggaajan ei tarvitse kohdata mielivaltaisia jutun julkaisun siirtämisiä seuraavalle viikolle/kuulle/hamaan tulevaisuuteen. Jälleen sanomatta selvältä kuulostava asia, mutta ette usko millainen byrokratia ilmaisjakelu- tai vaikkapa verkkolehteen voi liittyä. Jos julkaisija ei tahdo/ehdi/viitsi hoitaa julkaisua, lehti ja sitä myötä juttu jäävät julkaisematta.

Omassa blogissa kaikki on toisin. Jos Puoliaikaan ei ole ilmestynyt juttua, se johtuu vain ja ainoastaan siitä, etten minä ole sinne sellaista tehnyt. Se voi kuulostaa vastuulliselta, mutta on itse asiassa hyvin vapauttavaa ja säästää pitkällä tähtäimellä hiuksiani ja vähentää niiden harmaantumista.

Puoliaika on ollut minulle kirjoittajana henkireikä, jossa pystyn toteuttamaan itseäni ilman juttujen tekoon tavallisesti kuuluvia rajoituksia. Ammattilaisena hyväksyn nämä rajoitukset (deadlinet, merkkirajat, viivästykset ynnä muut) osana työtäni, mutta työajan ulkopuolella kaipaan vapaampaa kirjoittamista. Puoliaika on juuri sitä.

Myös mutkattomampi lukijasuhde tavallista välittömämpine palautteineen on olennainen osa bloggaamisen viehätystä. Lehtitoimittajana lukijat jäävät usein hiljaiseksi, kasvottomaksi massaksi, jonka mietteitä ei kuule koskaan. Puoliajassa pystyn kuulemaan lukijoiden äänen.

Toisinaan juttu onkin vain keskustelun ensimmäinen puheenvuoro ja joskus on käynyt niinkin, että keskinkertaisesta jutusta on syntynyt hyvin tasokas keskustelu. Tämä on pitkälti kommentoijien ansiota. Toki joukossa on niitäkin, jotka suostuvat katsomaan maailmaa vain suosikkiseuransa väreillä maalattujen lasien läpi ja uskovat vakaasti, etteivät muutkaan muuhun pysty, mutta leijonan osa kommenteista antaa ihan oikeasti ajattelemisen aihetta.

Blogin pitämisestä on ollut minulle hyötyä myös ammattiani ajatellen. Puoliajan ansiosta olen voinut pitää urheilupainotteisesta eritysiosaamisestani huolta silloinkin, kun olen ollut töissä uutis-, ajankohtais- tai verkkotoimituksessa. Lisäksi blogin ansiosta hyppäykseni verkkotoimittajan hommiin oli huomattavasti tavallista kivuttomampi, sillä vaikka Puoliaika on hyvin pitkälti nykyisen valtavirtaverkkojournalismin antiteesi, olen sen kautta tutustunut moniin verkon realiteetteihin.

Ennen kaikkea olen oppinut paljon jalkapallosta, mutta myös kirjoittamisesta. Nyt tiedän kokemuksesta, että paras teksti syntyy silloin, kun päähän pulppuavat sanat pakottavat nousemaan sängystä vaikka on jo mennyt nukkumaan. Esimerkiksi Unelman ääni -kolumni syntyi juuri tällä tavalla.

Yö on inspiraatiokirjoittamisen parasta aikaa. Silloin voi myös kokea ns. aamuyön ihmeen, joka iskee yleensä suden hetkellä. Silloin kun toivo ja pakko ovat menneet, syntyy tyhjiö jonka inspiraatio täyttää. Itsekritiikki antaa vihdoin periksi. Hevonen heittää suitsensa sivuun ja laukkaa vapaasti niityllä. Tunne on huikea. Seuraavana päivänä ei tiedä mitä on tehnyt ja miten.

Huono puoli tässä kaikessa on se, että inspiraatio laskuttaa yötyöstä heti seuraavana päivänä – ja yleensä korkojen kera. Sen kuitenkin kestää. Univelka unohtuu parissa päivässä. Hyvä teksti on ikuinen.

Tästä huolimatta kirjoitan enimmäkseen päivällä. Kun kirjoittaa ammatikseen, ei ole varaa odottaa inspiraatiota. Kynätyöläinen käy rutiinilla. Blogi auttaa pitämään sitä yllä. Ilman Puoliaikaa ja sen 580 juttua olisin huonompi toimittaja ja kirjoittaja.

Riisu futistoimittajan työstä deadlinet, merkkirajat ja byrokratia ja mitä jää jäljelle? Journalistinen jalkapalloblogi. Puoliaika on ollut minulle neljän kauden ajan palkaton unelmaduuni.

Kirjoittanut Lari Vesander | lokakuu 27, 2012

Kuvareportaasi HJK:n mestaruusjuhlista

HJK varmisti Veikkausliigan mestaruuden voittamalla JJK:n 6-3. Ottelun jälkeen juhlittiin kultaa ja valmentaja Antti Muurista. Kannattajatkin pääsivät kentälle ja juhliin mukaan.

Kirjoittanut Lari Vesander | lokakuu 27, 2012

Muuris-paketti osa 1: Elämäntapavalmentaja

Antti Muurinen voi jatkaa valmentajana vielä vaikka vuosikymmenen. Jalkapallo on hänelle rakkaus ja valmentaminen elämäntapa.

Lisäaika tuntuu loputtoman pitkälti. Sen aikana taitaa syntyä vielä pari maaliakin. Lopulta loppuvihellys soi. HJK:n vaihtopelaajat purkautuvat kentälle. Toisella laidalla Klubin kannattajia pidättelevät aidat kaatuvat rymisten.

Kohta pelaajat ja kannattajat juhlivat mestaruutta yhdessä keskiympyrässä. Hetken päästä juhliin otetaan mukaan valmentaja Antti Muurinen. ”Sexy Football, Antti Muurinen!”, kannattajat pauhaavat. Osa heistä käy kiittämässä Muurista kädestä pitäen.

Kohta pelaajat kaappaavat Muurisen käsivarsilleen ja heittävät hänet neljästi ilmaan. Yksi heitto jokaiselle perättäiselle mestaruudelle. ”Olo on vähintäänkin onnellinen”, Muurinen kertoo tunnelmistaan medialle.

Viikko sitten häntä juhlittiin HJK:n kotistadionilla Töölössä. Juhlat olivat ikimuistoiset. ”Jos kerran pitää lähteä, niin on hienoa lähteä näin: kultatuolissa ja etuovesta”, Muurinen totesi silloin.

Se mitä nähtiin tänään Harjulla ja aiemmin Töölössä on harvinaista valmentamisen glamouria. Arki on jotain muuta, mutta Muurinen rakastaa sitäkin.

HJK Mestareiden liigassa -kirjasta löytyvä katkelma tiivistää hienosti ammattivalmentajan arjen, joka ei katso kelloa tai kalenteria.

”Ilta vaihtuu yöksi ja yö aamuyöksi, mutta HJK:ta ei nukuta. Helsingin Vuosaaressa valmentaja Muurinen kelaa Jazz-pelin nauhaa jo toistamiseen. Ruutupaperi täyttyy muistiinpanoista. Virheitä, virheitä, virheitä.
Valmentajan osa ei ole kadehdittava. Työ seuraa aina perässä. Kodista kentälle ja päinvastoin. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa vuoden jokaisena päivänä. Halusit tai et.
Pelaajat pääsevät vähemmällä. Heidän täytyy huolehtia vain itsestään. Keskityt peliin, pelaat ja yrität seuraavalla kerralla pelata vielä paremmin. Muiden murheita on turha kantaa. Joukkuetoverin jalkavamma on kuitenkin vain joukkuetoverin jalkavamma. Ja tietysti valmentajan.
Tämä yö käy hyvästä esimerkistä. Muurisen vatvoessa kotonaan iltapäivän ottelua melkein kaikki pelaajat rentoutuvat Helsingin hälinässä. Päätös kesäsäiselle Kaivohuoneelle lähtemisestä on helppo. Viihtyisä terassi, muutamat janojuomat, musiikki ja hyvä seura auttavat pahimman pettymyksen yli.
Viimeisten yö päättyy valomerkkiin. Jatkoja ei tänään järjestetä. Samalla, kun taksijono Kaivohuoneen edustalla pitenee, Muurisen pieni, mutta tehokas moottori käy jo keveämmillä kierroksilla. Koko päivän kovassa rasituksessa ollut elimistö rauhoittuu. Valmentaja päättää jättää kolmannen katselukerran aamupäivään, sammuttaa videon ja pienen taistelun jälkeen myös itsensä. Kello lyö neljä.”

Vuosituhat on vaihtunut. Videot ovat muuttuneet ajastettaviksi digibokseiksi. Silti Muurisen pelin jälkinen arki on edelleen hyvin samankaltainen kuin 14 vuotta sitten. ”Olen huomannut itsessäni selvän eron siinä, että jos tulee tappio, analysoin pelin tarkemmin. Siinä kello on helposti kahta tai kolmea ennen kuin pääsee nukkumaan.”

Olen jo kysymässä tarkoittaako tämä sitä, että Muurinen nukkuu voitetun pelin jälkeen paremmin. Hän kuitenkin antaa vastauksen kysymättäkin. ”Joskus on käynyt niin, että voitollisenkin pelin jälkeen käy sen verran kierroksilla että nukahtaminen on vaikeaa.”

Valmentaminen valvottaa. Edes voittaminen ei takaa tässä työssä hyviä yöunia.

Pystyäkseen toimimaan ammattilaisena jalkapallovalmentajan täytyy olla hyvä. Pystyäkseen toimimaan ammatikseen HJK:n tai A-maajoukkueen valmentajana hänen täytyy olla loistava. Tavoitteet on asetettu noissa joukkueissa niin korkealle, että useimmiten valmentajat epäonnistuvat.

Jos ajatellaan, että HJK:n tavoitteena on aina mestaruus valmentajat ovat useimmiten epäonnistuneet seurassa. Jos ajatellaan, että A-maajoukkueen tavoitteena on aina arvokisapaikka,niin Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen kaikki valmentajat kautta historian ovat epäonnistuneet.

Edellinen väite on tietysti kärjistävä, mutta se pitää sisällään valmentajan työn perimmäisen luonteen. Lopulta valmentaja epäonnistuu aina. Useimmiten epäonnistumiseen johtaneita syitä on paljon ja ainakin osa niistä ovat sellaisia, että valmentaja ei pysty niitä hallitsemaan. Se pitää vain hyväksyä. Jokainen joukkue kohtaa kauden aikana vastoinkäymisiä riippumatta siitä, kuinka loistavat pelaajat ja hyvä valmentaja sillä on.

Pettymyksiä tulee väistämättä. Helppo tappio. Turha tasapeli. Loukkaantumissuma. Vaihtoehtoja on niin lukematon määrä, että joku niistä osuu aina kohdalle. Tilanne on sama elämässä ja jalkapallossa: maailma lyö aina maahan, eikä se välitä siitä kuinka monta kertaa ihminen kaatuu. Tärkeintä on se, kuinka monta kertaa hän nousee ylös.

Hyvän valmentajan täytyy olla lannistumaton. Medialta lentää lokaa, kannattajat huutavat valmentajaa vaihtoon. Samaan aikaan seurajohto muistuttaa etukäteen asetetuista kohtutttomista tavoitteista. Tällaisessa ristitulessa olisi helppo ryhtyä populistiksi. Tehdä niin kuin ”kansa” vaatii. Ulkoistaa päätöksenteko muille ja vetäytyä mahdollisen epäonnistumisen jälkeen yleisen mielipiteen taakse piiloon ja sanoa, että kannattaa varoa mitä haluaa, se voi käydä toteen.

Se olisi ammatillinen itsemurha. Tuuliviirit eivät kestä valmentajina pitkään. Valmentajalla pitää olla selkeä mielikuva siitä, mitä hän on tekemässä. Ei suuren laivan kapteenikaan muuta kurssia joka kerta, kun kurssi kääntyy. ”Paineiden ja odotusten keskellä täytyy vain tehdä parhaansa ja ajatella, että päämäärä on tärkeä. Ei tule poukkoilla tai keskittyä välivaiheisiin”, Muurinen sanoo.

Valmentajan ei tarvitse nostaa jaloilleen vain itseään vaan koko joukkue. Kun sen joutuu tekemään monta kertaa kaudessa, on tärkeää, ettei itse horju ihan pienistä. Pikkuasioihin ei pidä kompastua.

Välillä valmentaja kuitenkin onnistuu. Seura saavuttaa tavoitteensa, jopa ylittää ne. Jos niin käy kerran, se voi olla sattumaa. Jos niin käy neljä kertaa peräkkäin, valmentajan täytyy olla loistava.


Valmentaminen on niin kuluttavaa työtä, että harva kestää sitä pitkään. Moni lopettaa kestämättömän stressin takia tai siksi, että perhe-elämä kärsii liikaa. Muurisella ei ole enää jälkimmäistä ongelmaa. Aikuiset lapset ovat muuttaneet kotoa jo ajat sitten. Stressin kanssa hän oppinut elämään.

Hänen ei ole koskaan tarvinnut pitää valmentamisesta välivuotta, eikä sellainen ole suunnitelmissa nytkään.  ”Maailma ajattelee helposti, että 50-vuotiaalta on elämä ohi. Minusta kuitenkin tuntuu, että olen 58-vuotiaana hyvässä kunnossa ja paljon parempi, kokeneempi ja maltillisempi kuin ennen – mutta samalla yhtä intohimoinen kuin aiemminkin”, hän sanoo.

Jos Muurinen vain pysyy terveenä ja saa tilaisuuksia, hänellä on tarkoitus valmentaa eläkkeelle asti. Eikä se välttämättä tarkoita viiden vuoden päässä häämöttävää 63 vuoden rajapyykkiä. Muurinen uskoo pystyvänsä valmentamaan vielä 10 tai jopa 15 vuotta. ”Jalkapallovalmentajan eläkeikä on määrittelemätön. Se voi olla 70 tai 75:kin vuotta.”

Tässä vaiheessa joku voi kysyä, että mitä voitettavaa Muurisella enää on. Hän on voittanut enemmän Suomen mestaruuksia kuin yksikään toinen valmentaja. Hän on valmentanut joukkueensa Mestareiden liigaan. Maajoukkuevalmentaminenkin on koettu. Hän on jo legenda, eikä uutta voitettavaa ole. Neljä peräkkäistä mestaruutta on loistava perintö, miksi vaarantaa sitä?

Koska valmentamisessa ei ole kyse perinnöstä. Muurisella oli kaksi mestaruutta jo 20 vuotta sitten. Mestareiden liiga laitettiin saavutuksien listaan jo 1990-luvun lopulla. Muurisella ei ole ollut pulaa meriiteistä pitkään aikaan.

Pelaajien rakkaudesta peliin puhutaan paljon, mutta valmentajat ovat vähintään yhtä hulluja. Ei kukaan muuten kestäisi jatkuvaa stressiä ja julkista ryöpytystä. Muurinen on jalkapallohullu. Kun HJK oli käytännössä varmistanut mestaruuden 2-0-voitolla FC Lahdesta, Muuriselta kysyttiin miten hän aikoo viettää loppuillan. ”Puoliltaöin alkaa lähetys Turun Derbystä. Katson sen kokonaan”, Muurinen vastasi.

Siihen vastaukseen sisältyi paljon. HJK oli voittanut, joten tarvetta välittömällä analyysille ei ollut. Muurinen pystyi ottamaan iltayön rennommin, mutta lopulta ero työn ja vapaa-ajan välillä oli otteluvalinnassa.

Sitä paitsi FC Lahti -pelikin on nyt katsottu. Se, kuinka Muurinen menettelee tämänpäiväisen JJK-pelin kanssa, on vielä auki – tai oikeastaan auki on vain se, milloin Muurinen pelin katsoo. ”Nauhoitus on päällä. Ja itseni tuntien peli tulee kyllä katsottua, kävi siinä miten tahansa”, hän toteaa. ”Matka Jyväksylästä on pitkä ja pitää saunoa porukalla, voi olla ettei sitä tule samana iltana katsottua… Mutta en kyllä sulkisi pois sitäkään vaihtoehtoa”, hän naurahtaa.

Muurinen on elämäntapavalmentaja. Hänelle on kertynyt urallaan jo sen verran tappioitakin, että jatkamisessa ei voi olla kyse vain siitä, että hän rakastaa voittamista. Hän rakastaa jalkapalloa – ja valmentamista. Edellisen rakkauden määritteleminen on helppoa, jälkimmäisen vaikeampaa.

Parhaiten määrittelyssä on onnistunut New York Timesin toimittaja Michael Lewis, joka teki kuusi vuotta sitten ison jutun NFL:n menestysvalmentajasta Bill Parcellsista. Parcells oli tuolloin 65-vuotias. Hän asui hävyttömän pienessä hotellihuoneessa ja valmensi Dallas Cowboysia. ”Kun ihminen vanhenee, hänen tarpeensa vähenevät. Ne eivät kasva. Ne vähenevät. Tarvitsen vähemmän rahaa. Tarvitsen vähemmän seksiä. Mutta tämä – tämä ei muutu”, Parcells sanoi tv-ruutua osoittaen. Hänkin oli katsomassa läpi edellisen illan ottelua.

Sitä mitä ”tämä” tarkoittaa, Parcells ei osannut tai halunnut tarkemmin selittää. Lewisillä oli asiasta kuitenkin valistunut arvaus. ”Kun ihmisen koko elämää määrittää kilpailemisesta tuleva paine ja se kuinka hän pystyy paineeseen vastaamaan, siitä saa fiiliksen, josta on hankala luopua. Sitä herää joka aamu tietäen, että seuraava peli on ainut asia, jolla on merkitystä. Se on epämukana tunne, mutta samalla hyvin koukuttava”, Lewis kirjoittaa.

Jokainen joka on jäänyt koukkuun manageripeliin, voi ymmärtää kuinka riippuvuutta aiheuttavaa valmentaminen voi olla. Kun sitä on tehnyt oikeasti vuosikymmenten ajan, luopuminen voi olla hyvin vaikeaa.

Sitä paitsi Muurisella ei ole mitään syytä luovuttaa. Hänellä on vielä paljon annettavaa suomalaiselle jalkapalloilulle. Jalkapallo tarvitsee edelleen Muurista ja Muurinen tarvitsee jalkapalloa vähintään yhtä paljon. Jalkapallo on ainut ammatti, joka hänellä on ollut viimeisen 30 vuoden aikana.Hänellä on olemassa tekninen tutkinto, mutta se on jäänyt käyttämättömäksi. Uskooko joku tosissaan, että hän vaihtaisi nyt alaa?

Voi olla, että joskus tulevaisuudessa Muurinen tekee saman liikkeen kuin Bill Parcells teki vuonna 2008 ja siirtyy urheilujohtajaksi. HJK on jättänyt hänelle jo tarjouksen tuosta pestistä, mutta luultavasti hän ei tartu siihen vielä. Hän haluaa valmentaa.

Muurinen sanoi 50-vuotishaastattelussaan olevansa niin innostunut lajista, että voisi valmentaa vaikka kolmosdivarissa, jos vain muut edellytykset ovat kunnossa. ”Se pitää edelleen paikkansa”, Muurinen vahvistaa.

Muurisen valmentajaura alkoi 1980-luvun alussa sillä, että hän nosti Kontulan Urheilijat nelosdivarista liigan porteille. Olisiko mehdollista, että Muurinen lähtisi nyt jonnekin luomaan uuden KontU-ilmiön? ”Miksei? Koskaan ei voi sanoa ei koskaan”, hän vastaa.

Yksi elämän suurimmista onnista on tehdä sitä mitä rakastaa. Muurinen on tässä mielessä etuoikeutettu, eikä hän ole vielä valmis lopettamaan. Hänellä on vielä paljon annettavaa suomalaiselle jalkapalloilulle.

Palataan vielä Harjulle. Muurinen kiittää pelaajia ja kannattajia. Näky on, aivan kuten aikaisemmin Töölössä, liikuttavan kaunis. Tämä tuntuu onnelliselta lopulta, mutta silti kyseessä on todennäköisesti vain uusi alku. Nämä eivät ole hyvästit.

Kirjoittanut Lari Vesander | lokakuu 27, 2012

Muuris-paketti osa 2: Unelmien paino

Suomalaisessa jalkapalloilussa hallitseva mestari kantaa mukanaan samanlaista toiveiden painoa kuin maajoukkue. Koska sillä on mahdollisuus tehdä unelmista totta, sen odotetaan myös tekevän niin. Samalla kuitenkin unohtuu helposti, että se mikä on mahdollista ei usein ole todennäköistä.

Alussa oli Kontula ja sattuma. ”Lähtökohta oli se, että valmistauduimme kauteen 1981. Minun piti olla pelaaja-kakkosvalmentaja”, Antti Muurinen muistelee. ”Lopulta kävi niin, että ykkösvalmentaja ei voinutkaan hoitaa tehtävää. Se lankesi minulle sattumalta.”

”Jälkikäteen ajateltuna se on ollut melkoinen onnenpotku. Innostuin valmentamisesta heti tosi paljon. Se oli Ihanteilleni ja mielihaluilleni sopiva homma.” Itse asiassa se ei ollut onnenpotku vain Muuriselle. Se oli onnenpotku koko suomalaiselle jalkapalloilulle.

Muurinen valmensi KontUssa yhdeksän kautta. Niiden aikana hän teki nelosdivariseurasta itähelsinkiläisen menestystarinan, joka huipentui liigakarsintoihin syksyllä 1986. Vaikka nousua ei tullut, Muurinen oli antanut vahvat näytöt. Kauden 1987 jälkeen hänet palkattiin Lahden Kuusysin valmentajaksi.

Se oli iso nimitys. Kuusysi oli tuolloin suomalaiselle jalkapalloilulle samaa kuin HJK on tällä hetkellä: menestyvä lippulaiva. Joukkue oli voittanut viiden vuoden aikana kolme mestaruutta, kaksi Suomen cupia ja yltänyt edellisenä vuotena kaikkien aikojen suomalaiseen eurosaavutukseen: Euroopan cupin puolivälieriin.

Kuuysi oli menestysputkessa, eikä putki katkennut Muurisen tuloon. Muurisen ensimmäisellä kaudella Kuusysi saavutti hopeaa, mutta toisella tuli jo mestaruus. Tahti jatkui samana myös seuraavina vuosina: hopea, mestaruus, hopea.

Kyykän seitsemän kautta jatkunut mitaliputki meni poikki vasta vuonna 1993, jolloin myös Muurisen sopimus päättyi. Hän oli kuitenkin tehnyt itsestään jo menestyjän voittamalla kuuden vuoden aikana kaksi mestaruutta ja kolme hopeaa.

Se on Muurisen uran ensimmäisen 15 vuoden tarina. KontUsta Kuusysiin. Itä-Helsingistä Lahteen. Yllättäjästä menestyjäksi. Muurinen on ylittänyt odotukset kummassakin seurassa.

Odotukset ovat kuitenkin kasvamassa. Seuraavien kymmenen vuoden aikana ne paisuvat jättiläismäisiksi.

Mutta sitä ennen tulee suuri täyttymys.

Mestareiden liigaan

Kuusysin jälkeen Muurinen valmentaa kolmen kauden ajan Pietarsaaren Jaroa. Trendi on nouseva. Ennen Muurisen tuloa Jaro sijoittui runkosarjassa 11:nneksi. Muurisen ensimmäisenä vuotena Jaron sijoitus on seitsemäs, toisena viides ja kolmantena vuotena joukkue voittaa Veikkausliigan runkosarjan maalierolla.

Joukkue hyytyy kuitenkin ylemmässä loppusarjassa viidenneksi. Jaron seurahistorian ensimmäinen liigamitali jää saavuttamatta.

Pietarsaarelaisten sijoitus on silti parempi kuin yhdeksänneksi tulleen HJK:n. Klubilla on menossa kuiva kausi. Edellisestä mestaruudesta on kulunut nejlä vuotta. Se on stadissa ikuisuus. HJK palkkaa Muurisen tuomaan pokaalin takaisin Helsinkiin.

Muurinen voittaa mestaruuden heti ensimmäisellä HJK-kaudellaan – ja millä tavalla! Joukkue tekee eniten maaleja ja päästää vähiten. Eroa toiseksi tulleeseen VPS:ään kertyy kymmenen pistettä. Ja tämä on vasta alkua. Todellinen paukku tulee seuraavana syksynä, kun Muurinen luotsaa HJK:n Mestareiden liigaan.

Se on suomalaisen jalkapalloilun kaikkien aikojen syksy. HJK voittaa ensin maailmanmestarimaan Ranskan kakkosjoukkueen Metzin. Lohkovaiheessa saa taipua legendaarinen Benfica. Kaiserslauternin kanssa tuli tasapeli.

Mika Kottilan syöksypuskut, Mika Lehkosuon rankkari, Luiz Antonion tasoitus Estádio da Luzilla… Nyt tuntuu kuin kaikki tuo olisi tapahtunut toisessa todellisuudessa, mutta Muurinen on kävelevä todiste siitä, että se oli totta.

Muurinen valmentaa HJK:ssa vielä yhden kauden. Joukkue taipuu viimeisessä ottelussa Hakalle, ja kulta jää Koskiin.

Seuraavana vuonna Muurista odottaa uusi haaste. Hän on jo kerran toteuttanut suomalaisen jalkapallounelman. Nyt hänen toivotaan tekevän se uudestaan maajoukkueen päävalmentajana.

Eteenpäin maajoukkueen kanssa

Muurinen muuttaa A-maajoukkueen pelitavan ja mentaliteetin. Tuloksena joukkue pelaa historiansa parasta jalkapalloa. Suomen maajoukkue ei ole koskaan ennen pelannut tällä tavalla; näin rohkeasti, näin viihdyttävästi, näin taitavasti. Joukkueen pelin katseleminen on vaikuttavaa.

Litmanen, Forssell, Hyypiä, Tihinen, Niemi, Kolkka… Monelle katsojalle tästä joukkueesta muodostuu se ainut oikea Suomen jalkapallomaajoukkue. Kaikki ennen tätä on ollut esileikkiä. Kaikki tämän jälkeen on jälkilämmittelyä. Tämä on sexy footballia.

Näyttävä pelitapa on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Se saa ihmiset uskomaan, että joukkue pystyisi vieläkin parempaan. Että sen pitäisi pystyä vieläkin parempaan.

Unelmien tavoittelussa ei ole mitään pahaa, eikä väärää toivoa ole olemassakaan. Mutta kohtuuttomia odotuksia on. Vaatimusta siitä, että Suomen olisi pitänyt päästä Muurisen aikana arvokisoihin voi pitää sellaisena.

Arvokisoihin päästäkseen Suomen kaltainen maa tarvitsee suurta arpaonnea – ja se tarvitsee sitä kahdesti. Ensin lohkoarvonnoissa, jotta sillä on mahdollisuus päästä kahden parhaan joukkoon. Sitten jatkokarsinnoissa, jotta se pystyisi ylittämään vielä viimeisen esteen. On haihattelua ajatella, että Suomi saisi karsintoihin lohkon, jonka se pystyisi voittamaan.

Useimmiten Suomella ei ole edes ensimmäistä arpaonnea. Vuoden 2002 MM-karsinnoissa Suomi saa vastaansa Englannin ja Saksan. Tuloksena on kolme komeaa tasapeliä suurmaita vastaan ja upea 5-1-murskavoitto Otto Rehhagelin Kreikasta. Kisoihin ei päästä, mutta eteenpäin on menty.

Mutta muutkin menevät eteenpäin. Kesällä 2004 samainen Kreikka voittaa Euroopan mestaruuden. Suomi ei ole kisoissa mukana. Jälkikäteen ajateltuna nämä karsinnat olivat Muurisen tilaisuus. Italiaa vastaan Suomella ei ollut mitään mahdollisuuksia, mutta Jugoslavia (sittemmin Serbia ja Montenegro) oli sekaisin. Sen ansiosta lohkon kakkossija on auki.

Mahdollisuus jää Suomelta niukasti käyttämättä. Jos A-maajoukkue olisi onnistunut voittamaan Walesin jommassakummassa kohtaamisessa, se olisi päässyt jatkokarsintaan – Venäjää vastaan.

Tilanne on sama kuin vuoden 1998 MM-kisojen karsinnoissa. Suomessa voivotellaan niukkaa epäonnistumista, mutta unohdetaan samalla, että kisaunelman edessä olisi ollut vielä yksi jättimäinen este. Syksyllä 1997 se olisi ollut Jugoslavia. Nyt se olisi ollut Venäjä, joka on ollut Suomelle aina ylivoimainen vastus.

Olisiko se muuttanut mitään, jos Suomi olisi selvittänyt Walesin mutta kaatunut Venäjään? Se olisi ehkä ollut kunniakkaampi tappio ja helpottanut hieman Muuriseen myöhemmin kohdistuvaa painetta, mutta Suomi olisi ollut silti yhtä ulkona arvokisoista.

Seuraavissa MM-karsinnoissa Suomella ei ole arpaonnea. Samaan lohkoon arvotaan Hollanti ja Tshekki. Tehtävä on mahdoton, eikä joukkue näytä menevän enää edes eteenpäin. Maajoukkueen kannattajat järjestävät Muurisen vastaisen mielenosoituksen. Muurinen saa maajoukkuepestin päätteeksi valmentajauransa ainoat potkut.

Mestari liigassa

Muurinen ei jää potkujen jälkeen lepäilemään laakereille. Kaudeksi 2006 Muurinen siirtyy FC Lahden valmentajaksi. Ensimmäiseltä kaudelta on tuloksena kahdeksas sija, toiselta Liigacupin voitto.

Sitten Stadi kutsuu taas Muurista. HJK:n edellisestä mestaruudesta on kulunut jälleen neljä vuotta. Klubi kaipaa Muurista jälleen sateentekijäksi. Muurisen ensimmäinen kokonainen kausi HJK:ssa ei ole vielä menestys, Klubi jää neljänneksi, mutta seuraavalla kaudella taivaat aukeavat.

Kaudella 2009 tulee mestaruus ja kaudella 2010 heti toinen. Kaudella 2011 HJK voittaa ylivoimaisesti kolmannen perättäisen Suomen mestaruuden. Joukkue täydentää tuplamestaruuden voittamalla cupin finaalissa KuPSin. Silti joissain piireissä Klubin kautta pidetään pienoisena pettymyksenä, koska joukkue pystyi voittamaan Schalken vain kerran eikä siksi selviytynyt Eurooppa-liigan lohkovaiheeseen.

Kaava on tuttu maajoukkueesta. Alussa on unelma. Kun sitä ruokkii, siitä tulee toive. Kun toive saa mahdollisuuden, se jatkaa kasvuaan. Ensin siitä tulee odotus ja lopulta vaatimus. HJK:ssa Muurinen operoi yhden vuoden jatkosopimuksilla, jotka tehtiin vasta sen jälkeen, kun mestaruus oli varmistunut.

Suomalaisessa jalkapalloilussa hallitseva mestari kantaa mukanaan samanlaista toiveiden painoa kuin maajoukkue. Koska sillä on mahdollisuus tehdä unelmista totta, sen odotetaan myös tekevän niin. Samalla kuitenkin unohtuu helposti, että se mikä on mahdollista ei usein ole todennäköistä.

Partizan Belgrad ja Besiktas. Dinamo Zagreb ja Schalke. Celtic ja Athletic Bilbao. Partizan ja Dinamo ovat Serbian ja Kroatian HJK:t. Edellinen on voittanut viisi ja jälkimmäinen peräti kuusi mestaruutta putkeen. Nämä ovat futisdynastioita perinteisissä jalkapallomaissa ja pelaavat säännöllisesti eurocupien lohkovaiheessa.

Athletic Bilboa, Besiktas, Celtic ja Schalke ovat vielä asteen kovempia vastustajia. Ne ovat HJK:hon nähden monikymmenkertaisilla budjeteilla operoivia jättiläisiä.

”Kun ajattelee omaa uraani, joka on kestänyt 32 vuotta. Niin minun kohdallani odotukset ovat olleet jos eivät kohtuuttomat niin kovat. Monesti edeltäjiltäni tai jälkeläisiltäni ei ole odotettu yhtä paljon”, Muurinen sanoo nyt.

Hän on periaatteessa oikeassa, mutta silti väärässä. Muurinen voitti neljä perättäistä mestaruutta. Se ei riittänyt Klubille. Hänen seuraajaltaan odotetaan vielä enemmän. Mikäli Sixten Boström ei johdata HJK:ta eurocupien lohkovaiheeseen, häntä pidetään epäonnistuneena.

Kohtuuttomat odotukset eivät sittenkään ole Muurisen yksinoikeus.

Kirjoittanut Lari Vesander | lokakuu 25, 2012

Urheilun arvo

Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, hänen sisuskalunsa muuttuvat painavimmiksi. Sydän ja sielu eivät soi enää yhtä heleästi ja herkästi kuin ennen. Urheilu on niitä harvoja asioita, jotka saavat vanhasta soittimesta aikaan kirkkaan äänen.

Ladon korin täyteen kaikkea, mistä uskon tulevani paremmalle tuulelle: suklaata, sipsejä, marjapiirakoita… Menen takaisin kadulle. Ilma näyttää siltä, että kohta sataa taas. Se sopisikin tunnelmaan. Nyt vaan äkkiä junalle ennen kuin kastun lisää.

Minua harmittaa harvoin jalkapallo-ottelun jälkeen. Katsoimme aikoinaan opiskelijaporukalla Suomen ratkaisevaa karsintapeliä Portugalia vastaan. Loppuvihellyksen soitua totesin kepeästi, että se siitä sitten, ehkä seuraavissa karsinnoissa tärppää. Sitten katsoin ympärilleni. Yksi ystävistäni ei pystynyt pettymykseltään puhumaan. Toisella olivat silmät kyynelistä kosteina.

Kun seuraa tiiviisti joukkuetta, siihen muodostuu jonkinlainen tunneside. Ihminen alkaa elää joukkueen kautta. Sitä kutsutaan kannattamiseksi. Välillä tuntuu, että minulta puuttuu siihen vaadittava geeni. Rakastan jalkapalloa, mutta rakkauteni kohde on itse peli – ei yksittäinen joukkue tai pelaaja.

Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Se tasoittaa pahimpia tunneryöppyjä ja helpottaa otteluista kirjoittamista ja niiden analysoimista. Verenpaine pysyy inhimillisemmissä lukemissa, ja otteluista kertovat jutut uskaltaa lukea seuraavanakin päivänä ilman pelkoa siitä, että törmää edellisenä iltana tunnekuohussa tekemäänsä ylilyöntiin.

Mutta nyt minua potuttaa ihan oikeasta. Suomen cupin finaali on ollut pelinä ulosajojen pilaama pettymys. Eikä tuloskaan miellytä. Olisin mielelläni suonut voiton KuPSille. En siksi, että olisin seuran fani, vaan siksi, että se olisi ollut hyvä tarina ja tavallaan laittanut kauniin pisteen niille kahdelle kaudelle, jotka olen keltamustia seurannut. Tai no, jossain syvällä sisällä, minua harmittaa kyllä joukkueenkin puolesta. Ehkä minussa on ihan hitunen fania.

Kun lähestyn rautatieasemaa, kuulen musiikkia. Katusoittaja on pysäyttänyt soitollaan suuren ihmisjoukon. Hallelujah soi taidolla ja tunteella. Musiikki iskee sieluun asti ja virittää mielen lumisateiset taajuudet uudestaan. Selkeys tulee sävelten seassa.

Tajuan, että on hyvä, jos tuntuu pahalta. Ensinnäkin se tarkoittaa, että välittää. Että urheilu liikuttelee sisälläni niitä elementtejä, jotka muuttuvat vuosi vuodelta raskaammiksi. Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, hänen sisuskalunsa muuttuvat painavimmiksi. Sydän ja sielu eivät soi enää yhtä heleästi ja herkästi kuin ennen. Urheilu on monella niitä harvoja asioita, jotka saavat vanhasta soittimesta vielä kirkkaan äänen.

Ison pankin tiedottajana työskentelevä ystäväni voitti äskettäin dramaattisesti Vaahteraliigan mestaruuden. Muutama päivä myöhemmin, juhlimisen laannuttua, hän kertoi, ettei hieno tunne ole mennyt minnekään.

”Täytyy sanoa, että näin krapulan hitaasti lientyessä mestaruus maistuu entistä paremmalta”, hän kertoi. ”Joskus aiemmin sanoin, että urheilu tarjoaa sellaisia elämyksiä, joiden kokeminen normaalissa elämässä on miltei mahdotonta – nyt allekirjoitan tuon väittämäni entistä paksummalla tussilla.”

Urheilun arvo on siinä, että se liikuttaa meitä. Ei pelkästään fyysisesti, vaan ennen kaikkea henkisesti. Parhaimmillaan se on taivaallisen euforista ja pahimmillaankin turvallista ja terapeuttista. Sillä kenties hienointa urheilun tuottamissa tunteissa on se, että niiden kanssa ei ole koskaan yksin. Joku stadionilla tuntee aina samalla tavalla. Yleensä heitä on paljon ja yleensä he ovat lähellä.

Oli kyse sitten pelaajasta tai katsojasta, urheilussa ei ole sellaista asiaa kuin jakamaton voitonriemu. Joukkueurheilussa ei umpiyksinäistä pettymystä. Lähes kaikki urheilukentillä ja -katsomoissa ilmaantuvista tunteista ovat jakokelpoisia – ainakin pienessä porukassa.

Jaettu ilo on parasta mitä löytyy. Jaettu suru taas on luultavasti lohduttavin tunne, jonka maan päällään kantaa. Urheilussa näihin tunteisiin pääsee käsiksi ilman, että joku kuolee syöpään tai parantuu siitä.

Sen verran paljon urheilukin muistuttaa elämää, että näitä tunteita ei ole tasapainoisesti. Välillä kausi tursuaa tuskaa, toisinaan se on täynnä voitonriemua. Mutta niin kuin elämääkin, urheilua pitää ajatella pitkällä tähtäimellä. Se ottaa ja antaa. Joskus antamiseen menee vuosia, toisinaan jopa vuosikymmeniä, mutta kun katharsis lopulta saapuu, se tuntuu paremmalta kuin koskaan.

Vai voiko joku väittää, että Hongan viime vuosien vastoinkäymiset ja pettymykset eivät tehneet tämä päivän cup-mestaruudesta tavallistakin herkullisemman. Maku syntyy kontrasteista. Niin nurmikentällä kuin sen ulkopuolellakin pettymykset antavat meille syyn nauttia onnistumisista.

Kun selasin junamatkalla kuvia juhlivista Hongan pelaajista ja kannattajista, minulle tuli parempi olo. Seura on mennyt viime vuodet sellaisessa mankelissa, että sitä seuraavat ja siellä pelaavat ihmiset ovat onnensa ansainneet.

Jotain samanlaista toivon näkeväni lauantaina Jyväskylässä, kun HJK voittaa neljännen perättäisen mestaruutensa. Jalkapallossa onni on uusiutuva luonnonvara – niin on toki suru ja pettymyskin.

Leonard Cohen laulaa osuvasti Anthem-kappaleessaan:

Ring the bells that still can ring
Forget your perfect offering
There is a crack in everything
That’s how the light gets in.

Se on meidän yhteinen sairauskertomuksemme. Meidän kaikkien, jotka ovat saaneet sieluunsa osuman jalkapallosta. Tuo pallonmurtuma on se aukko, josta kuningaslajin valo ja sateet pääsevät edelleen sisään. Se on kuin avoin haava, joka ei arpeudu koskaan.

Jos joku tarvitsee vielä erikseen syyn lähteä lauantaina stadionille, niin se tulee tässä: kentiltä tulevat tuntemukset ovat puhtaita ja aitoja. Ne tulevat siitä, että me välitämme ja niitä kukaan ei voi koskaan ottaa meiltä pois. Sarjasta putoamisen tuoma tuskakin on suuri tunne – ja se iskee riippumatta siitä, oliko tapahtumahetkellä stadionilla vai ei. Stadionilla sen vain pystyy jakamaan muiden kanssa.

Edessä on suurten tunteiden viikonloppu. Lauantaina liigastadioneilla jaetaan ilot ja surut vielä kerran. Sen jälkeen alkaa pitkä, kylmä ja hiljainen talvi.

Tätä kaikkea tulee ikävä jo joulukuussa.

Older Posts »

Kategoriat

%d bloggers like this: