Kirjoittanut Lari Vesander | helmikuu 19, 2010

10 000 tuntia harjoitusta tekee mestarin

Toisin kuin urbaanit urheilukliseet väittävät, köyhyys ei kasvata hyviä urheilijoita. Tarvitaan riittävästi ruokaa, kunnollista terveydenhuoltoa ja ennen kaikkea järjettömän paljon harjoittelua.


Jalkapallon puolella on joskus höpisty, että geeniperimä tai köyhyys auttaisivat tekemään hyvän pelaajan. Pääosin tämä on johtunut siitä, että köyhistä oloista tulevia (ja) maahanmuuttajataustaisia pelaajia on maajoukkueissa suhteessa kantaväestöä enemmmän. Joskus on jopa väitetty, että köyhät nuoret olisivat nälkäisempiä menestymään, koska urheilu on heille ainut reitti pois köyhyydestä.

Kirjassaan Why England Lose (jota ryöstöviljelen nyt toistamiseen tässä blogissa) toimittaja Simon Kuper ja taloustieteilijä Stefan Szymanski kuitenkin huomauttavat, että mikäli ghettojen kasvatit olisivat erityisen menestyksennälkäisiä, he pärjäisivät luultavasti paremmin myös muilla elämän aloilla kuten koulussa tai työelämässä. Kuper ja Szymanski etsivät vähemmistöjen jalkapallomenestyksen syytä pelaajien lapsuudesta ja löysivätkin sen: se on harjoittelu.

Kyse ei ole mistä tahansa joukkueharjoituksista tai sunnuntaihöntsistä. Kyse on massiivisesta harjoittelusta. Malcolm Gladwell esittelee kirjassaan Outliers: The Story of Success 10 000 tunnin säännön. Sääntö on peräisin psykologeilta, jotka ovat huomanneet, että huipuksi tuleminen melkein millä tahansa alalla vaatii 10 000 tunnin harjoittelun – oli kyse sitten säveltäjistä, koripalloilijoista, kirjoittajista, taitoluistelijoista, konserttipianisteista, mestarivarkaista tai jalkapalloilijoista. Taitoon ei ole oikotietä, vain harjoitus tekee mestarin.

Eurooppalaisessa jalkapallossa 10 000 tunnin harjoitteluun yltävät todennäköisimmin köyhimmät lapset. Heidän kotinsa ovat yleensä ahtaita, joten lasten täytyy viettää paljon aikaa ulkona. Heillä ei ole juurikaan taskurahaa, jota he voisivat käyttää muihin huvituksiin. – eikä tosiaankaan tietokonetta tai pleikkaria jonka ääressä maleksia tuntitolkulla.

Kuper ja Szymanski huomauttavat, että jalkapalloilijoiden elämäkerroissa toistuu aina tarina yksitoikkoisesta lapsuudesta, jonka tuleva tähti on viettänyt jalkapallon kanssa. Ja kun samalla alueella asuu yleensä muita samassa asemassa olevia, joten pelit saa helposti pystyyn. ”15 vuoden ikään ehtiessään nämä nuoret ovat paljon parempia kuin lähiölapset. 10 000 tunnin sääntö selittää myös sen, miksi Yhdysvaltojen ghetoissa kasvaneet mustat ovat yliedustettuja koripallon ja jenkkifutiksen ammattilaissarjoissa.”

Kuper Ja Szymanski kuitenkin muistuttavat, että olisi harhaanjohtavaa kutsua eurooppalaisia köyhiksi globaalissa vertailussa. ”Cristiano Ronaldo, Rooney ja Zidane saivat kaikki riittävästi syötävää ja kelvollisen terveydenhuollon. On totta, että Ronaldon kotitalo oli niin pieni, että pesukonetta oli säilytettävä sen katolla; mutta mustassa Etelä-Afrikassa se pesukone merkitsisi, että perhe on rikas.”

Etelä-Afrikassa asiat ovat myös syömisen ja terveydenhuollon kanssa vähän niin ja näin. Ja vielä huonommalla tolalla ne olivat silloin, kun nykyiset maajoukkuepelaajat olivat lapsia. Silloin maassa vallitsi apartheid, mikä tarkoitti sitä, että terveydenhuollon rahat menivät valkoisille. Lisäksi vanha viisaus ”olet mitä syöt” pätee jalkapalloonkin. Jos nuori futaaja ei syö mitään, hänestä ei tule mitään.

Rugby ja kriketti ovat Etelä-Afrikassa valkoisten lajeja, ja niiissä maa pärjääkin hyvin. Jalkapallo taas on mustien ja ”värillisten” peli. Siinä Etelä-Afrikalla ei kulje yhtä kovaa. Etelä-Afrikan rugby- ja krikettijoukkueet ovat maailman parhaimmistoa, mutta maan jalkapallomaajoukkue ei selviytynyt edes Afrikan mestaruusturnaukseen.

Ja kyse ei ole siitä, että kilpailu olisi Afrikassa tolkuttoman kovaa. Ei siksi, etteikö Afrikassa pidettäisi jalkapallosta. Valtaosassa Afrikan maista jalkapallo on (joidenkin yleisurheilulajien ohella) ainut urheilumuoto, johon panostetaan tosissaan. Lapsilla ei ole rahaa, pleikkareita eikä usein paljoa virikkeitäkään. He pelaavat paljon jalkapalloa. 10 000 tunnin sääntö täyttyy jalkapallon suhteen niin monella lapsella, että afrikkalaisia huippupelaajia pitäisi olla paljon enemmän.

Miksi heitä ei sitten ole? Koska Kuper ja Szymanskin lisäksi pelkkä 10 000 tunnin sääntö ei riitä. Tarvitaan myös 15 000 dollarin sääntö. Maan asukkaiden pitää ansaita keskimäärin 15 000 dollaria vuodessa, jotta maalla olisi mahdollisuuksia kunnon urheilumenestykseen. ”Pärjätäkseen urheilussa täytyy löytää lupaavia urheilijoita ja kehittää ja vaalia heidän kykyjään. Siihen vaaditaan rahaa, osaamista ja (harjoituspaikkojen takaamiseksi) kelvollista infrastruktuuria. Useimmissa Afrikan maissa ei ole riittävästi mitään näistä”, Kuper ja Szymanski kirjoittavat.

Köyhyys ei kasvata hyviä jalkapalloilijoita. Köyhyys ei kasvata edes hyviä urheilijoita.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: