Kirjoittanut Lari Vesander | kesäkuu 12, 2010

Korea korjaa kotikisojensa satoa

Kahdeksan vuoden takainen MM-kisaisännyys oli Etelä-Korealle varsinainen lottovoitto. Kotikisat saivat hyvin valmistautuneen Korea yltämään parhaaseen suoritukseensa. Nyt joukkue puolestaan korjaa kotikisoja varten tehdyn pohjatyön hedelmiä ja pelaa parasta MM-futistaan maansa rajojen ulkopuolella.


Jalkapallon MM-kisojen isännöiminen tekee maalle hyvää niin lyhyellä kuin pitkällä tähtäimellä. Lyhyen tähtäimen hyöty on sitä, että maahan tulee jalkapallobuumi, jonka aallonharjalla maajoukkueen on helppo ratsastaa hyvään suoritukseen. Kotikisat ovat joukkueelle ainutkertainen mahdollisuus menestykseen.

Tämän todistaa myös MM-historia. Jalkapallon maailmanmestaruutta on juhlinut seitsemän maata. Niistä viisi on voittanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa kotikisoissa. Kun otetaan huomioon, että (Länsi-)Saksakin voitti kotikisansa, on Brasilia yllättäen ainut maailmanmestaruusmaa, joka ei ole voittanut kotikisojaan – se oli niissä toiseksi. Ja voitti mestaruuden kahdeksan vuotta myöhemmin.

Se, että Brasilia voitti mestaruuden juuri kahdeksan vuotta kotikisojensa jälkeen, ei ole sattumaa. Kahdeksan vuotta tuntuu olevan se aika, jolla joukkue pääsee korjaamaan kotikisojensa pitkäaikaisia hyötyjä. Esimerkkejä löytyy paljon. Argentiina voitti ensimmäisen mestaruutensa kotikisoissa 1978 ja toisen vuonna 1986. Länsi-Saksa voitti kotikisansa 1974 ja pääsi kolme kertaa peräkkäin finaaliin vuosina 1982-90. Yhdysvallat isännöi MM-kisoja 1994 ja selvisi puolivälieriin vuonna 2002.

Kehittyville jalkapallomaille (kuten Yhdysvallat, Etelä-Korea tai Etelä-Afrikka) kotikisojen pitkäaikaiset hyödyt ovat jopa lyhytaikaisia merkittävämpiä. Pitkäaikaisen hyödyn saaminen edellyttää kuitenkin sitä, että pohjatyö tehdään ennen kotikisoja huolella. Yhdysvallat teki näin. Se palkkasi vuonna 1991 päävalmentajakseen Bora Milutinovicin, joka teki hyvän pohjatyön maajoukkueen myöhemmälle menestykselle.

Etelä-Korea jakoi kahdeksan vuotta sitten kisaisännyyden Japanin kanssa. Tai pikemminkin Japani jakoi Etelä-Korean kanssa. Japanissa oli jo ennen kisoja Koreaa suurempi ja rahakkaampi ammattilaisliiga. Lisäksi maan suurimmat tähdet Hidetoshi Nakata ja Shinji Ono olivat tehneet läpimurtonsa Euroopassa. Kaikki viittasi siihen, että Japani olisi kisojen menestyjä.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Kisojen sensaatio oli Etelä-Korea, joka ohitti Japanin Aasian ykkösjoukkueena. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, ettei paremmuusjärjestys ole muuttunut mihinkään. Etelä-Korea korjaa nyt kotikisojensa toista satoa ja on avausottelunsa perusteella matkalla toiselle kierrokselle. Japanin menestyminen taas vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Miksi Japani ei sitten ole saanut kotikisoistaan samanlaista hyötyä kuin Etelä-Korea? Vastaus löytyy kisoja edeltävästä pohjatyöstä. Etelä-Korea palkkasi kaksi vuotta ennen kisoja valmentajakseen hollantilaisen Guus Hiddinkin. Japani taas luotti ranskalaiseen Phillippe Troussieriin, joka aloitti maajoukkueen peräsimessä jo vuonna 1998.

Näin jälkikäteen on helppo sanoa kumpi onnistui valmentajanvalinnassaan paremmin. 63-vuotias Hiddink on Etelä-Korean jälkeen nostanut Venäjän ja Australian maajoukkueet uudelle tasolle. Hiddinkiä kahdeksan vuotta nuorempi Troussier taas lopetti valmentamisen jo vuosia sitten.

Miksi kotikisojen hyödyn toinen aalto tulee vasta kahdeksan eikä neljän vuoden kuluttua kisaisäänyydestä? Selitys on yksinkertainen. Maajoukkueet luottavat usein liikaa kokeneisiin pelaajiin, jotka pärjäsivät hyvin kotikisoissa neljä vuotta aikaisemmin. Saman ilmiön voi huomata silloin, kun maa on voittanut maailman(tai euroopan)mestaruuden. Maassa unohdetaan, että menestys on sopivan muutoksen tulos. Kehitys pysähtyy, joukkue vanhenee ja jälki on rumaa. Monessa tapauksessa pieni välimahalasku tekee kuitenkin vain hyvää. Näin kävi esimerkiksi Yhdysvalloille, joka oli yksi Ranskan kisojen surkeimmista ilmestyksistä vuonna 1998.

Mutta jos Etelä-Korealla menee hyvin nyt, niin kuinka käy Etelä-Afrikalle? Ei luultavasti yhtä hyvin kuin Etelä-Korealle. Brassivalmentaja Carlos Alberto Parreira ei ole samanlainen kulttuurinkasvattaja kuin Guus Hiddink.


Responses

  1. Heitetäänpä tänne vielä nostalgiapalaksi kahdeksan vuoden takainen korealaishitti ”Oh! Pilsung Korea!”


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: