Kirjoittanut Lari Vesander | syyskuu 28, 2010

Taito jää

Pari viikkoa sitten tajusin höntsäkentällä kaksi asiaa. Ensimmäinen oli se, että jalkapalloilijan taidot seuraavat häntä lähes koko elämän. Toinen oli se, että ne taidot on opeteltava nuorena.


Kaikki ovat kuulleet vertauksen: kun kerran on oppinut ajamaan pyörällä, sen osaa koko loppuikänsä. Sama pätee moniin futistaitoihin. Pelaaja ei unohda miten taklataan tai miten pallo otetaan haltuun. Pelikäsitys ei lähde futaajasta kulumallakaan, se korkeintaan jalostuu ajan myötä. Ja kun pelaaja on kerran oppinut kunnon rintapotkun, hän kylvää sillä kauhua viisikymppiseksi asti, mikäli paikat vain kestävät.

Kun puolustaja on kerran oppinut, minne pitää sijoittua, hän muistaa sen loppuikänsä. Se tulee automaationa selkäytimestä. Ainut syy siihen, että kokenut toppari on väärässä paikassa on se, että hän ei enää ehdi tai jaksa juosta oikeaan paikkaan.

Muutama vuosi sitten pelasin ystävyysottelussa maalivahtina. Selvisin urakasta siedettävästi, mutta vastustajan veskari oli paljon minua parempi. Toisaalta se ei ollut mikään ihme, sillä hän oli entinen SM-sarjatason kassari. Kaveri lähenteli iältään viittäkymmentä, mutta hän oli silti lähes ohittamaton. Veteraaniveskari ei tehnyt pelin aikana yhtään virhettä. Hän ei ollut enää nopea, mutta hänen ei tarvinnutkaan olla. Hän paikkasi sijoittumisella sen minkä liikkeessä hävisi.

Tuo kaveri oli kävelevä esimerkki siitä, että taito tulee tuhansien toistojen kautta eikä katoa sitten minnekään. Minulla ei ollut yhtä hyvä tuuri. Pääsin ensimmäiseen junnujoukkueeseeni vasta 14-vuotiaana. Koska junnujoukkueessa ei ollut minkäänlaista maalivahtivalmennusta (harjoitukset olivat muotoa ”me vedetään rankkarialueen rajalta ja sä torjut”), pari pelin avaamisen ja keskitysten koppaamisen kaltaista perusasiaa jäi minulta opettelematta.

Silloin junnuna se ei harmittanut yhtä paljon. Pelaaminen oli kivaa, eikä minulla ollut suuria intohimoja eteenpäin pääsemisen suhteen. Vanhemmiten on kuitenkin harmittanut, etten oppinut perustaitoja paremmin. Olisi mukavaa olla vielä vuosikymmenten päästäkin liimanäppi.

Nuorelle jalkapalloilijalle harjoitteleminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Vaikka rahaa ei kertyisi taitotilille miljoonia, niin nuoruusvuosien oppirahojen koroilla pystyy kontrolloimaan kenttiä vielä myöhempinäkin vuosikymmeninä. Taito ja pelikäsitys eivät nimittäin katoa minnekään. Jälkimmäistä voi kehittää vielä myöhemmälläkin iällä, mutta taidollisesti pelaaja on usein lopun ikänsä se pelaaja, joka hän oli 20-25-vuotiaana.

Ja siinä mielessä jalkapallo on aika raaka laji. Tiedän, että saan pelätä keskityksiä niin pitkään kuin pelaan, sillä minulla ei ole intoa eikä mahdollisuuttakaan tehdä tuhansia toistoja höntsäpelejä varten. Mutta sellaisen tiedon edessä en voi kuin olla kiitollinen, että ehdin teininä oppia sen vähänkin, jonka nyt veskarina osaan.

Ja olla vielä kiitollisempi siitä, että on kirjoittamisen kaltaisia aloja, joissa voi kehittyä niin pitkään kuin elää.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: