Kirjoittanut Lari Vesander | tammikuu 31, 2011

Muutoksen uhrit ja nousevat metropolit

Tv-rahat ja Bosman-sääntö tekivät lopullisesti lopun pienten kaupunkien valtakaudesta eurooppalaisessa jalkapalloilussa. Eikä tuo aika palaa. Nyt on metropolien vuoro nousta esiin jalkapallokentälläkin.

Vuosina 1970-1981 eurooppalaisessa jalkapalloilussa elettiin pikkukaupunkien valtakautta. Vuonna 1970 Euroopan cupin voitti Feyernood, joka tuli noin miljoonan asukkaan talousalueelta. Kolme seuraavaa mestaruutta vieneen Ajax Amsterdamin asukaspohja oli samaa luokkaa. Todellinen pikkukaupungin voitto olivat Nottingham Forestin cup-mestaruudet 1979-80. Nottinghamin talousalueella asui tuolloin alle puoli miljoonaa ihmistä.

Vuoden 1979 finaalissa Nottinghamin vastustaja oli vieläkin sitäkin pienempi: 240 000 asukkaan Malmö. EIkä kyseessä ollut poikkeus. Edellisenä vuonna finaalin häviävänä osapuolena oli 115 000 asukkaan Brysseli. Sitä ennen finaalitappion kärsineet joukkueet tulivat Glabachista (260 000 asukasta) ja Saint-Etiennestä (175 000 asukasta). Nämä joukkueet pärjäsivät luonnollisesti myös kotimaansa sarjoissa. Glabach voitti 1970-luvulla viisi Saksan mestaruutta ja ylsi neljään eurocup-finaaliin.

Menestyminen oli mahdollista, koska pelaajatkin olivat nimekkäitä. Michel Platini pelasi St. Etiennessä. Allan Simonsenin ja Gunter Netzerin kaltaiset tähdet pelasivat uransa parhaat vuodet Glabachin kaltaisessa pikkukaupungissa – Berti Vogts vietti sielllä koko uransa. ”Nämä tähdet pysyivät Glabachissa, koska eivät pystyneet tienaamaan juurikaan enempää mistään muualta. Rikkaimmatkin seurat saivat peluuttaa vain paria ulkomaalaista, ja lisäksi seurat saivat estää pelaajiensa siirtymisen. Toisin sanoen markkinoita rajoitettiin”, Simon Kuper kirjoittaa.

Ironista kyllä, pikkuseurat aloittivat tavallaan itse tuhoonsa johtavan kehityksen. ”Lopun alkua oli se vuoden 1979 helmikuinen päivä, jolloin Trevor Francisista tuli ensimmäinen miljoonan punnan mies, kun Brian Clough osti hänet Birminghamista Forestiin. Kolme kuukautta myöhemmin Francis puski Malmöä vastaan maalin, joka toi Forestille Euroopan cupin. Mutta paisuva futisbisnes jota hän edusti tulisi lopulta syömään pikkuseurat.”

1980-luvulla tv-sopimukset kasvoivat suuremmiksi. Italia avasi rajansa ulkomaalaisille. Myöhemmin seurat alkoivat suurentaa ja remontoida stadioneitaan. Se tarkoitti lisää katsojia ja lisää rahaa. Lopullinen isku tuli 1990-luvun puolivälissä. ”Kun Bosman-sääntö tuli voimaan 1995, suurimmat seurat pystyivät helposti hankkimaan parhaat pelaajat mistä päin EU:ta tahansa. Samoihin aikoihin suurimmat seurat alkoivat tienata huomattavasti aiempaa enemmän tv-sopimuksilla.”

Tämä kaikki tiesi loppua pikkukaupungeille – ja jopa keskikokoisille kaupungeille. ”150 000-miljoonan asukkaan kaupungit ovat pudonneet jalkapallokartalta. Ne eivät pysty enää kilpailemaan suurempien kaupunkien joukkueiden kanssa”, Kuper kirjoittaa. Tällä hän tarkoittaa sellaisia paikkoja kuin Firenze, Parma, Leeds, Valencia ja La Coruña. NIissä kaikissa seurat ovat tehneet järkyttäviä tappioita yrittäessään kilpailla aikaa, kehitystä ja suurempia seuroja vastaan. ”Nämä seurat kaatuivat, koska niillä ei ollut juuri ollenkaan kannattajia kotikaupungin ulkopuolella. Muut keskikokoiset kaupungit – Glasgow, Amsterdam ja Nottingham – ovat hiipuneet vähemmän dramaattisella tavalla, mutta niissäkin ihmisten täytyy tiedostaa, etteivät he enää koskaan pääse juhlimaan Euroopan parasta jalkapallojoukkuetta.”

Pienten ja keskikokoisten kaupunkien romahdus on ollut nopea ja pysyvä. Vuoden 1997 jälkeen Mestarien liigaan ei ole enää tullut uusia voittajia. Eurooppalaista jalkapalloa ovat hallinneet 2-4 miljoonan asukkaan M-kaupungit. ”Milano, Manchester, Madrid ja München ovat riittävän suuria tuottamaan ison kannattajajoukon ja silti riittävän paikallisia kaivatakseen kansainvälistä tunnustusta.”

Vuonna 1998 Real Madridista tuli Kuperin mukaan ensimmäinen demokraattisen maan pääkaupungin joukkue, joka on voittanut Mestareiden liigan (Kuper pitää Haagia Hollannin hallinnollisena pääkaupunkina). ”Real oli rakentanut mammuttimaisen stadioninsa, brändinsä ja kannatuksensa silloin, kun Madrid oli diktatuurin pääkaupunki”, Kuper huomauttaa.

Kuper muistuttaa, että Euroopan cupia hallitsivat sen alusta 1960-luvun lopulle fasistimaiden pääkaupungit. 11 ensimmäisestä cupista kahdeksan meni joko Real Madridille Espanjaan tai Benficalle Portugaliin. Joukkueet hyötyivät diktatuurista epäsuorasti, kun maiden voimavarat keskitettiin pääkaupunkeihin. Real Madridin ja Benfican valtakausi loppui kuitenkin käsi kädessä diktaattorien valtakauden kanssa 1970-luvun alussa. ”Fasistihallinnot kestävät harvoin pidempään kuin johtajansa”, Kuper huomauttaa.

Myöhemmin huomattiin, ettei totaalitaariseen jalkapalloon tarvita fasismia. Kommunismi käy aivan yhtä hyvin. Nicolae Ceaucescun pojan Valentinin johtama Steau Bukarest voitti Euroopan cupin vuonna 1986. Belgradin Punainen Tähti juhli voittoa 1991, juuri ennen kuin Jugoslavia hajosi palasiksi. ”Kommunistijohtajat toimivat aivan kuten fasistijohtajat. He keskittivät maan voimavarat pääkaupunkiin, koska he, heidän byrokraattinsa, sotilaansa ja salaiset poliisinsa asuivat siellä. Diktaattorit nostattivat paikallista taloutta, ja jalkapalloseurat hyötyivät. Se on totalitaarista jalkapalloa”, Kuper sanoo. ”Kommunistinen vallankaappaus Britanniassa olisi saattanut tehdä ihmeitä vaikkapa Arsenalille.”

Tai vaikkapa helsinkiläiselle jalkapalloilulle, jos sellaista ajatusleikkiä haluaa harrastaa. Nyt se tosin on hyödytöntä, sillä ajat ovat todellakin toiset. Jalkapallovaltikka on Kuperin mukaan siirtymässä entistä suuremmille kaupungeille. ”Jalkapallo on entistä enemmän vapaata kauppaa. Fasistidiktaattorit eivät enää häiriköi Euroopassa, ja parhaat pelaajat saavat siirtyä minne haluavat.” Useimmiten he haluavat siirtyä suuriin, kansainvälisiin kaupunkeihin.

Niinpä Kuper on valmis tekemään ennustuksen. ”Kourallinen suurimpia maakuntajoukkueita – Manchester United, Liverpool, Bayern, Barcelona ja Milanon seurat – ovat rakentaneet niin vahvat brändit, että ne pystyvät jatkamaan Euroopan huipulla. Heidän haastajansa eivät kuitenkaan tule maakunnista vaan Moskovan ja Lontoon kaltaisista metropoleista.”

Erityisesti Kuper ennustaa menestystä Lontoolle ja Moskovalle. ”Moskova on Euroopan viimeinen suuri, ei-demokraattinen pääkaupunki. Venäjän voimavarat on keskitetty Moskovaan ja kun maalla on öljyä ja kaasua, ne varat ovat aika mittavat.” Lisäksi olympialaiset ja jalkapallon MM-kisat itselleen saaneet venäläiset ovat tällä hetkellä todella persoja kansainväliselle tunnustukselle urheilukentillä.

Lontoon perustelut ovat samansuuntaiset. Kyseessä on Euroopan taloudellinen pääkaupunki, josta on kasvamassa myös jalkapallojättiläinen. ”Kun Arsenal ja Chelsea valtasivat Valioliigan kaksi kärkisijaa vuonna 2004, se oli ensimmäinen kerta, kun lontoolaisseurat pystyivät siihen. 2005 joukkueet tekivät sen uudestaan. Vuosina 2006-2008 lontoolaisseuroille oli edustus kahdessa kolmesta Mestarien liigan finaalissa. Pian jommasta kummasta seurasta tulee ensimmäinen Euroopan mestari.”

Samalla Lontoosta tulisi Euroopan seitsemästä suuresta metropolialueesta (Istanbul, Pariisi, Moskova, Pietari, Berliini ja Ateena), joka voittaisi Mestarien liigan. Ei sillä, että voitolla olisi suurta merkitystä metropolin asukkaille. Mutta pienempien kaupunkien asukkaita se harmittaisi varmasti. No, heillä on valitettavan paljon aikaa tottua tuohon tunteeseen.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjaa ”Why England Lose”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: