Kirjoittanut Lari Vesander | helmikuu 20, 2011

Damned United

Damned United on kaikkien aikojen paras jalkapalloelokuva – ja kirjana vielä monin verroin parempi. Samalla se on oivallinen ja tarpeellinen muistutus siitä, ettei draama synny menestyksestä vaan vastoinkäymisistä.


Urheiluelokuviin pätee yleensä helposti muistettava nyrkkisääntö: nyrkkeilyleffat ovat hyviä, jalkapalloleffat ovat huonoja. Syyt ovat ymmärrettäviä. Pieni nyrkkeilykehä on helpompi ottaa kameralla haltuun kuin hehtaarinen jalkapallokenttä. Yhden ihmisen kamppailua on helpompi kuvata samaistuttavasti kuin yhdentoista.

Damned United -leffassa tämä kaikki on otettu huomioon. Siinä ei keskitytä joukkueeseen, vaan valmentajaan. Eikä keneen tahansa vaan legendaariseen Brian Cloughiin. Asiaan vihkiytymättömille Cloughia voisi kuvailla vaikkapa Britannian Pasi Rautiaiseksi. Rautiaisen tapaan Clough tunnettiin intohimoisena valmentajana ja sanavalmiina mediapersoonana. Lisäksi Clough oli ristiriitainen persoona, joka riitautui toistuvasti seurajohdon kanssa.

Cloughissa elokuvalla on kiinnostava päähenkilö, mutta mistä se saa draamaan tarvittavat ihmissuhteet? Nyrkkeilyleffoissa kantava voima on valmentajan ja nyrkkeilijän suhde. Päävihollinenkin löytyy kuin luonnostaan, kun sellaisen saa ratkaisuottelun vastustajasta. Damned United kuroo kiinni tämänkin etumatkan. Elokuva keskittyy juuri ihmissuhteisiin. Niistä tärkein on Cloughin ja hänen aisaparinsa Peter Taylorin suhde. Taylor on parivaljakon fiksu diplomaatti. Hän etsii joukkueen kaipaamat pelaajat – jotka Clough seurapomojen selkien takana hankkii – ja tyynnyttää Cloughin nostattamat myrskyt.

Päävastustaja puolestaan on Leedsin entinen päävalmentaja Don Revie, jonka suuria saappaita Clough on tullut täyttämään. Clough vihaa Revietä ja Leedsin pelaajat vihaavat Cloughia, joka on haukkunut heitä vuosikaudet. Elokuvan kovimmat taistelut käydään kentän sijaan pukukopissa – ja sehän sopii elokuvaan.

Silti Cloughin vihasuhde Revieen ja tämän valmentamaan Leedsiin käy ilmi vielä elokuvaakin paremmin ilmi David Peacen kirjoittamasta kirjasta, johon elokuva perustuu. Erityisesti tästä kohtauksesta jota ei elokuvassa nähdä:

I knock on the desk. Don’s desk. I ask, ”Whose is this desk, love?”
”It’s yours now”, whispers Mrs Jean Reid.
”Whose was this desk?”
”Mr Revie’s”
”I want it burnt then.”
”Pardon?”, exclaims Mrs Jean Reid.
”I want this desk burnt”, I tell her again. ”The chairs and all. The whole bloody lot.”
”But…”
”Whose secretary are you, duck?”
”Yours now, Mr Clough.”
”Whose secretary were you?”
Mrs Jean Reid bites her nail and stems her tears, inside her resignation already penned, just waiting to be typed up and signed. On my desk by Monday –
He hates me and I hate him, but I hate him more, more and more –
”Change the locks as well”, I tell her on our way out, the boys with their eyes on the floor and their hands in their pocket. ”Don’t want the ghost of troubled Don popping in now, do we? Rattling his chains, scaring my young ones.”

Sopivalta etäisyydeltä katsottuna elämä on komediaa. Läheltä seurattuna se on tragediaa. Siinä on Damned Unitedin perusero kirjana ja elokuvana. Elokuva on komediaa. Siinä Cloughin tekoja ja tempauksia seurataan ulkopuolisen silmin. Kirja on synkempi. Se on suurelta osin kunnianhimoisen ja kostonjanoisen Cloughin tajunnanvirtaa. David Peace maalaa menestysmanageirn muotokuvan tummin sävyin ja terävin vedoin. Lopputuloksena ei ole pelkästään kaikkien aikojen paras futisromaani, vaan yksi kaikkien aikojen parhaista urheilukirjoista.

This is the last goal you will ever score. September 1964. Eighteen months since your last. Sunderland are now in the First Division. Home to Leeds United. You put the ball through the legs of Jackie Charlton and you score –
The only First Division goal of your career –
The last goal you will ever score.
Your sharpness is gone. You cannot turn. It’s over. The curtain down. You are twenty-nine years old and have scored 251 league goals in 274 games for Middlesbrough and Sunderland. A record. A bloody record in the Second Division. Two England caps. In the fucking Second Division –
But it’s over. It’s over and you know it –
No League Championships. No FA Cups. No European Cups –
The roar and the whistle. The applause and the adoration –
Finished for ever. Second best. For ever.
Sunderland Football Club get £ 40 000 in insurance as compensation for your injury. You get £ 1 500, the sack from coaching the youth team, and an education that will last you a lifetime –
You have a wife. Two sons. No trade. No brass –
That’s what you got for Christmas in 1962. You got done –
Finished off and washed up, before your time –
But you will never run a pub. You will never own a newsagent’s shop –
Instead, you will have your revenge –
That is how you shall live –
In place of a life, revenge.

Kunnianhimon ja loukkaantumisesta syntyneen katkeruuden yhdistelmä on väistämättä räjähtävä. Se tekee Cloughista paremman valmentajan, mutta myös vaikeamman ihmisen. Kun Cloughin ego kasvaa menestyksen myötä uusiin mittoihin, hän riitautuu lopulta Taylorinkin kanssa. Hän saapuu Leedsiin ilman apulaistaan ja huomaa pian olevansa sekä kannattajien että pelaajien vihaama.

Sekä kirjasta että elokuvasta välittyy erinomaisesti valmentajan työn yksinäisyys. Pukukoppi ja futisstadion voivat olla kolkkoja paikkoja, kun peli ei kulje eikä kukaan kuuntele tai kunnioita. Ja mitä hiljaisemmaksi pukukoppi käy, sitä äänekkäämmiksi Cloughin sisäiset demonit muuttuvat.

Damned United on tositapahtumiin perustuvaa fiktiota. Peace on rakentanut dokumenttien, faktojen, huhujen ja spekulaatoiden perusteella Cloughista kuvan, joka särmikäs ja uskottava. Silti Damned United ei ole tietokirja eikä dokumentti, mutta se on äärimmäisen toimivaa viihdettä. Samalla se on oivallinen (ja urheilukirjoille ja -elokuville hyvin tarpeellinen) muistutus siitä, miten draama ei synny menestyksestä vaan vastoinkäymisistä.

Clough voitti myöhemmin urallaan kaksi Euroopan cupia Nottingham Forrestissa, mutta silti hänen menestyksestään ei olisi saatu läheskään yhtä mielenkiintoista kirjaa tai elokuvaa kuin hänen uransa surkeimmista 44 päivästä.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: