Kirjoittanut Lari Vesander | syyskuu 30, 2011

Kun draama loppuu, katsomo tyhjentyy

Pelkkä ottelu ei riitä katsojalle. Hän vaatii suurempaa tarinaa. Siksi sarjapaikastaan taisteleva joukkue kerää loppukaudesta enemmän katsojia kuin keskikastissa kahlaava.

Kun KuPS–IFK Mariehamn -ottelua oli pelattu vartin verran, tajusin jonkin muuttuneen. Pelaajat yrittivät hieman tavallista vähemmän, kannattajat eivät laulaneet yhtä äänekkäästi kuin aiemmin. Sillä hetkellä tajusin, että ottelua käsittävällä jutulla ja kuvagallerialla olisi tavallista vähemmän lukijoita.

Näihin aikoihin iso osa joukkueista tajuaa, että se ei pelaa mestaruudesta, mitalista eikä edes sarjapaikastaan. Kun pelistä katoaa sarjapisteitä suurempi panos, jotain tapahtuu. Liigapeli muuttuu merkityksettömän oloiseksi, koska kauden mittaisesta tarinasta ei olekaan kasvamassa elämää suurempaa saagaa.

Se taas vaikuttaa kaikkeen. Kun panos katoaa, pelaajat ovat vähemmän latautuneita. Lisäksi katsojia on vähemmän ja he ovat tavallista innottomampia. Pelaajat voi ehkä tsempata vielä taistelemaan paikkansa ja palkkansa puolesta, mutta suurelle yleisölle sama temppu ei onnistu. Kun yksittäistä ottelua suurempi draama on poissa, kausi sellaisena näytelmä kuin katsojat haluavat sen nähdä on ohi.

Blogin lukijamäärät eivät alkuunkaan immuuneja tällaisille tapahtumille. Jos paikkakunnan joukkue/joukkueet eivät ole mukana mestaruus-, mitali- tai putoamistaistossa, ottelujuttujen lukijamäärät alkavat laskea syys–lokakuun taitteessa dramaattisesti.

KuPS–IFK Mariehamn -ottelun kohdalla kävi juuri näin. Vaikutus vain oli vieläkin rajumpi kuin olin kuvitellut. Lukukertamäärät olivat vain 40 prosenttia siitä, mitä ne ovat liigaotteluissa keskimäärin.

Pienessä mittakaavassa se on ikävä juttu. Suuremmassa skaalassa taas täysin ymmärrettävää. Jalkapallokausi on rakennettu niin, että sen loppumetreillä vain 30–40 prosentilla joukkueista on peleissään kunnolla panosta. Sillä, sattuuko tuohon onnekkaaseen joukkoon, on todella suuri vaikutus joukkueen yleisömäärille.

Ei ole sattumaa, että liigan katsojakeskiarvojen kärjessä on keikkunut kolmen vuoden ajan samat seurat: HJK, joka voittaa nyt kolmannen peräkkäisen mestaruutensa, TPS, joka taistelee kolmannesta peräkkäisestä pronssistaan, sekä JJK, jonka tarina on oma lukunsa.

JJK taisteli kahdella ensimmäisellä kaudella sarjapaikastaan. Sen jälkeen luonnollinen askel olisi ollut vakiinnuttaa paikka sarjan keskikastissa. Seuran toimistolla kuitenkin laskettiin, että keskikastissa taapertaminen ei pitkällä tähtäimellä kiinnosta sen paremmin heitä kuin yleisöäkään. JJK päätti hypätä suoraan putoamistaistelusta mitalitaisteluun.

Joni Vesalaisen ja kumppanien ratkaisu vaarantaa pitkällä tähtäimellä koko seuran olemassaolon. Voi olla, että sen takia Keski-Suomeen ei vieläkään saada pysyvää ykkösjoukkuetta, joka periytyisi isältä pojalta.

Silti on vaikea väittää, että Vesalainen olisi arviossaan väärässä. Katsoja- ja lukijatilastot todistavat, että sarjapaikastaan taisteleva joukkue kerää loppukaudesta enemmän katsojia kuin keskikastissa kahlaava. Viime kaudella sarjan kaksi viimeistä joukkuetta (JJK ja FC Lahti) olivat molemmat viiden seuratuimman joukkueen joukossa.

Jalkapallokauden loppu on usein innotonta aikaa joukkueille, jotka ovat varmistaneet sarjapaikkansa mutta menettäneet mitalimahdollisuutensa. Kolmen suuren taistelun ulkopuolelta on vaikeaa saada uutta draamaa aikaan. Suuremmissa jalkapallomaissa sitä saadaan eurocup-paikkoihin oikeuttavista sijoituksista, mutta Suomessa nekin menevät päällekkäin mitalisijojen kanssa.

Siksi monella paikkakunnalla katsojat potevatkin eksistentiaalista ahdistusta. Kyse ei ole niinkään siitä, että he etsisivät itseään tai seuraansa. Ei. Katsojat eivät niinkään kyse ”mitä minun seurani on?”, vaan ”tätäkö minun seurani on?”.

Eksistentialistiset ongelmat eivät silti välttämättä ole jalkapallossa vahingollisia. Koko kauden voi jopa nähdä vastauksen etsimisenä kysymykseen ”mitä minun seurani voisi olla (tällä kaudella)?”. Tässä, kuten monessa muussakin asiassa matkanteko ja vastauksen selvittäminen voittavat usein määränpään ja totuuden löytämisen.

Blogin tilastoista selviää nimittäin sekin mielenkiintoinen seikka, että Liigacupin pelit kiinnostavat lukijoita keskimäärin enemmän kuin Veikkausliigan pelit. Tähän on monta selitystä. Liigacupin pelejä ei televisioida ja niissä käy vähemmän katsojia. Usein Liigacupin ottelut myös pelataan arkipäivinä sellaiseen aikaan, että innokkaimmatkaan eivät ehdi seurata niitä livenä edes verkossa.

Nuo kaikki syyt ovat päteviä, mutta olen sitä mieltä, että löytyy vielä yksi syy, jonka takia keskiverto Liigacupin ottelu kiinnostaa lukijoita enemmän kuin keskiverto liigapeli. Kyse on ajoituksesta.

Kun Liigacupin otteluita aletaan joskus helmikuun tienoilla pelaamaan, edellisestä kilpailullisesta suomalaisesta futismatsista on vierähtänyt neljä kuukautta. Futisnälkää on kasvatettu toistasataa vuorokautta. Silloin Liigacupin ottelukin tuntuu futisfanista kauan odotetulta joululahjalta.

Lisäksi sarjakauden alkuun on vielä pari kuukautta aikaa. Tässä vaiheessa talvea kausi on vasta muotoutumassa. Kaikki on vielä mahdollista ja harjoituspelit ruokkivat spekulaatioita ja mielikuvitusta.

Syksyllä kaikki on toisin. Syys–lokakuun vaihteessa useimpien joukkueiden menestys on jo selvillä. Niiden kausi on siinä vaiheessa muotoutunut sellaiseksi kuin se tulee olemaan. Tavallisen katsojan ja jopa fanin kannalta on aika samantekevää sijoittuuko joukkue kuudenneksi vai kahdeksanneksi.

Tässä tullaan jalkapallosarjojen yleiseen ongelmaan. Vähintään kaksinkertainen sarja on oikeudenmukaisin ja luultavasti paras tapa ratkaista joukkueiden keskinäinen paremmuus. Siinä on vain se huono puoli, että se syöksee viimeistään viimeisellä viidenneksellään ison osan joukkueista tilanteeseen, jossa jäljellä olevien otteluiden lopputuloksella ei ole kovin suurta merkitystä.

Kun joukkueen taistelu sijoista ynnä muut ei ole riittävän merkityksellinen edes blogijutun tai kuvagallerian klikkaamiseen, kuinka se voisi olla riittävän merkityksellinen lipun ostamiseen? Samalla kun kynnys otteluun lähtemiseen kasvaa kylmenevän sään takia, myös syyt lähteä peliin vähenevät.

Monet luulevat, että yksittäinen ottelutapahtuma on katsojalle riittävän suuri syy lähteä peliin. Ei ole. Katsojat tulevat otteluun katsomaan jotain yksittäistä peliä suurempaa: taistelua mestaruudesta, mitaleista, sarjapaikasta tai edes pudotuspelien kotiedusta.

Voisi kuvitella, että lopullisten sijoitusten ratkaiseminen pudotuspeleissä vähentäisi katsojien kiinnostusta runkosarjan pelejä kohtaan. Näin ei kuitenkaan juuri käy. Sen sijaan pudotuspelit kotietuineen ja säälijatkeineen sähköistävät usein koko runkosarjan lopun.

Jääkiekon SM-liigan säälipleijarit ovat karmea ratkaisu, mutta käytännössä ne pelastavat monen seuran loppukauden. Kun kymmenen joukkuetta 14:stä pääsee jatkamaan pudotuspeleihin ja yksi putoaa, jää merkityksettömyyteen usein vain yksi tai kaksi joukkuetta. Lukuun saattaa tulla viimeisillä kierroksilla mukaan pari joukkuetta lisää kun pudotuspelipaikka varmistuu ja kotietu on liian kaukana, mutta pari merkityksetöntä matsia ei ole paljon 60 ottelun runkosarjassa – varsinkin kun valtaosa saa päälle vielä rahakkaita pudotuspelejä, joissa nousevat sekä lipunhinnat että yleisömäärät.

Pudotuspelit voivat olla urheilullisesti kyseenalaisia, mutta joukkueiden talouden kannalta ne ovat täysosuma. Pohjois-Amerikassa tämä on tajuttu jo ajat sitten. NHL:ssä ja NBA:ssa 30 joukkuetta pelaa 82 runkosarjan ottelua, joissa selvitetään mitkä 16 joukkuetta pääsevät pudotuspeleihin ja saavat sinne kotiedun.

Voisi luulla, että nuo kaksi asiaa eivät riittäisivät runkosarjan tarkoitukseksi, mutta katsojamääristä päätellen ne tarjoavat yksittäisen ottelutapahtuman päälle juuri sen verran merkitystä, että riittävä jännite säilyy. Tärkeää on myös se, että jännite kasvaa oikealla tavalla kauden loppua kohden. (Alkukaudella pudotuspelijännitettä ei ehkä ole samalla tavalla, mutta kuten Liigacupista opimme, kauden alussa katsojat eivät ole niin vaativia.)

Koska pohjoisamerikkalainen sarjajärjestelmä on täysin talouden sanelema, yltiömäisen pitkän runkosarjan päälle tulee vielä optimittaan maksimoidut pudotuspelejä. Sekä NHL:ssä että NBA:ssa pleijarit tahkotaan ”paras seitsemästä” -järjestelmällä. Se ei ole sattumaa, vaan tarkan laskennan tulos.

Pohjoisamerikkalaisella penkkiurheilijalla on toivoa niin pitkään kuin hänen joukkueellaan on pelejä. Vastaus katsojan mielenkiinnon kannalta elintärkeään kysymykseen ”voisiko joukkueeni olla tällä kaudella jotain suurta?” on lähes aina kyllä.

Amerikassa osataan laskea, kuinka pitkään jännite ottelusarjassa ja kaudessa säilyy. Joukkue voi nousta vielä ottelusarjassa voittoon kolmen tappion jälkeen, mutta kun se on menettänyt mahdollisuutensa mestaruuteen, se ei kiinnosta ketään.

Jenkit ymmärtävät draaman kaaren päälle. Yhdysvalloissa ei pelata sijoitusotteluita siitä, kuka on kuudenneksi tai kahdeksanneksi paras. Siellä ei pelata otteluita edes siitä, kuka on kolmanneksi paras. Kun draaman kaari on ohittanut huippunsa, yleisöä on turha odottaa paikalle.

Se voi kuulostaa julmalta, mutta suomalaisen futisblogin tilastotkin kertovat amerikkalaisten olleen laskelmissaan oikeassa. Tässäkin tapauksessa katsojat saavat sen viihteen, josta he ovat valmiita maksamaan.

Euroopassa taas loppukauden merkityksettömät ottelut ovat se hinta, jonka urheilullisesti järkevästä sarjajärjestelmästä joutuu maksamaan.


Responses

  1. Todella hyvä kirjoitus!

    Olen itsekin pohtinut pudotuspeliasiaa ja vaikka sitä ymmärtääkseni on suomessakin futispuolella joskus kokeiltu(?) ilman suurempaa menestystä, nyt saattaisi olla aika kypsä, sillä jääkiekko on siinä määrin totuttanut ihmiset pudotuspelien kiemuroihin. Suomifutis tarvitsee kaiken mahdollisen taloudellisen avun, vaikka se tarkoittaisi urheilullisen ratkaisun metsästyksessä pientä hölläämistä.

    Draamaa sen olla pitää.

    • Kiitos kommentista. Vaikka tekstistä voi ehkä muuta päätelläkin, en kannata pudotuspelejä Veikkausliigaan. Cupit ovat erikseen, mutta kansalliset jalkapallomestaruudet kuuluu minusta ratkaista moninkertaisilla sarjoilla. Käsittääkseni myös kokemukseni pudotuspelisysteemeistä niin Suomessa kuin muuallakin ovat huonoja (pois lukien Mestarien liiga).

      Yllä olevan jutun tarkoitus on pohtia loppukautta vähän uudesta näkökulmasta ja ymmärtää samalla järjettömiltä tuntuvia asioita kuten SM-liigan säälipleijareita, jenkkilän mammuttimaisia runkosarjoja sekä keskisuomalaista vauhtisokeutta. Asioiden ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin niitä suomalaiseen jalkapalloiluun.

      Kuten jo jutussa kirjoitin: merkityksettömät loppukauden pelit ovat se hinta, joka hyvästä ja oikeudenmukaisesta sarjajärjestelmästä pitää maksaa.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: