Kirjoittanut Lari Vesander | joulukuu 31, 2011

Miksi urheilukirjat ovat niin kehnoja?

Urheilijaelämäkerrat ovat surkeita samasta syystä kuin menestyskirjailijoiden uutuusteokset ovat keskinkertaisia: niiden myyntiluvut eivät riipu laadusta. Onneksi on olemassa poikkeuksiakin: hyviä urheilukirjoja – jopa hyviä urheilijaelämäkertoja.

Jokainen urheilukirjallisuutta kuluttava on varmasti joskus miettinyt, miksi suuri osa urhelijoiden elämäkerroista on niin kehnoja. Vastaus on yksinkertainen, varsinkin niin sanotussa suuressa maailmassa. Urheilijoiden elämäkerrat ovat usein surkeaa luettavaa, koska niitä myydään paljon riippumatta siitä ovatko ne hyviä vai ei.

Hyvän kirjan tekeminen vaatii paljon enemmän aikaa ja vaivaa kuin huonon, ja kun kirjan laatu ei vaikuta juurikaan myyntilukuihin, urheilijat päättävät usein mennä yli sieltä missä aita on matalin. Sillä tavalla pääsee usein paremmalle tuntipalkalle ja säilyttää mukavammat välit kaikkiin.

Syvällinen ja rehellinen kirja saattaisi loukata jotakuta. Huono kirja ei puolestaan loukkaa kuin niitä jotka ovat lukeneet sen. Ja jos ihminen pitää kirjan kohteesta niin paljon, että on valmis ostamaan tästä kertovan kirjan, hän pitää tästä luultavasti senkin jälkeen, kun on pettynyt kirjaan. Vastaavanlainen vapaalle vaihtaminen on yleistä kirjamaailmassa, mutta yleensä suosikkikirjailijoilta kestää muutaman menestysteoksen verran aikaa päästä asemaan, jossa urheilijat ovat jo valmiiksi.

Koska lähtöasetelma urheilukirjallisuuden maailmassa on tämä, on aina piristävää törmätä poikkeuksiin. Sellaisiin kuin Janne Ahosesta kertovaan paljastavaan Kuningaskotkaan, Andre Agassin rajuun ja rehelliseen elämäkertaan tai vaikkapa Jallu Rantasen Sata kiloa Jallua -teokseen. Tai sitten Tony Cascarinon elämäkertaan, josta kerron seuraavassa jutussa lisää.

Kaikki edellä mainitut kirjat ovat esimerkkejä siitä, että hyvä elämäkerta vaatii rehellisyyttä – ja ennen kaikkea se vaatii poistumista mukavuusalueelta. Hyvä elämäkerta vaatii sen, että urheilija hylkää sen imagon, joka hänelle on vuosien mittaan rakennettu ja jota hän on haastatteluissa ja tiedotustilaisuuksissa pitänyt yllä. Osalle urheilijoista tämä on mahdotonta, sillä toisinaan käy niin, että he alkavat itse uskoa hypeään. Brändi korvaa ihmisen ja elämäkerrasta tulee vain vuosikausia suolletun pr-tuuban jatke.

Hyvän elämäkerran (ja kirjan ylipäätään) tekeminen vaatii myös aikaa ja vaivaa. Urheilukirjojen tekoa vaivaa usein myös ajanpuute. Kirjat julkaistaan kauheassa kiireessä, joko siksi, että tietty urheilija on pinnalla, tietty tapahtuma tulossa tai joku on voittanut juuri jotain. Nämä kaikki seikat vaativat kirjantekoon pika-aikataulua, mistä on jokseenkin aina lopputulokselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Lisäksi ne ovat huonoja lähtökohtia, sillä jokainen niistä kaikuu enemmän rahastusta kuin kirjallista kunnianhimoa.

Asetelman ongelma on, että kirja-ala suorastaan suosii juuri tällaisista lähtökohdista ponnistavia teoksia. Siellä – kuten nykyään kaikkialla muuallakin – ensimmäisenä mietitään aina taloudellista kannattavuutta. Kustantamot eivät halua vaarantaa voittojaan sellaisen asian kuin hyvän kirjallisuuden takia, kuten monet lehtitalotkaan eivät halua vaarantaa lisäosinkojaan laadukkaan journalismin vuoksi. Tästäkin syystä monet urheilijaelämäkerrat – varsinkin urheilijoiden aktiiviuran aikana tehdyt – ovat mallia ”lue, kärsi ja unhoita”.

Resepti parempiin urheilijaelämäkertoihin olisi yksinkertainen. Ensin pitäisi odottaa, että urheilijan ura on ohi. Sitten pitää varmistaa, että urheilijalla on jotain sanottavaa ja että hän on valmis ryömimään ihmisenä esiin brändin alta. Kun tähän lisätään vielä pätevä kirjoittaja, lopputuloksen pitäisi olla parempi kuin 90 prosentissa tapauksista.

Joskus toki käy niin, että hyväkin tarina jää kertomatta. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että esimerkiksi Aki Riihilahdella olisi lopetettuaan sekä kirjalliset kyvyt että kiinnostava persoona ja mielenkiintoinen ura kaikkien aikojen urheilijaelämäkertaan Suomessa. Mutta samalla olen jokseenkin varma, ettei Riihilahti tule sellaista koskaan tekemään. Hän on siihen aivan liian fiksu ja diplomaattinen.

Urheilijaelämäkerroissa 95 prosenttia porukasta on pilannut kaikkien maineen. Minä haluan keskittyä siihen viiteen prosenttiin. Siksi olen perustanut blogiin uuden juttukategorian, joka kulkee nimellä kirjahylly. Kirjahyllyn ensimmäisen jutun julkaisin tietämättäni jo vajaa vuosi sitten arvioidessani David Peacen ”Damned United”-kirjaa ja siitä tehtyä elokuvaa.

Jatkoa seuraa hyvinkin pian. Eikä pelkästään elämäkertojen vaan koko jalkapallo- ellei peräti urheilukirjallisuuden saralta.


Responses

  1. […] sepustuksina, kannattaa kääntyä Lari Vesanderin puoleen. Hän kertoo Puoliaika-blogissaan miksi urheilukirjat ovat niin kehnoja. Kategoria(t): Pelikirja, TOP 6. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi. ← UFC saapuu […]

  2. Erinomaista. Tästähän saadaan vielä aikaan kunnon virtuaalinen kirjallisuuspiiri. Eikä edellinen lause ole ivaa saati sarkasmia, vaan puhtaasti positiivinen aatos.

  3. Hienoa. Koska kyllähän se fakta on, että vaikka kirjojen lukeminen ja arvioiminen on ihan ok puuhaa, niin niistä keskusteleminen se vasta metkaa on.

    Tosin keskustelua saattaa hieman haitata se, että suomalainen futiskirjallisuusskene on niin ohut. Toki tuolta hyllystä löytyy sellaisia teoksia, joista löytyy tarttumapintaa varmaan useammallekin lukijalle. Niistä lisää myöhemmin.

    Omaa lukuharrastusta on piristänyt kummasti internetin ihmeelliset kirjakaupat, joista voi tilata käytetyn brittipokkarin kotiovelle toimitettuna 3-5 eurolla.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: