Kirjoittanut Lari Vesander | tammikuu 30, 2012

Miksi pelaajat ovat aina siirtymässä vihollisen leiriin?

Pelaajat valitsevat uuden seuransa usein samoilla kriteereillä kuin kannattajat valitsevat vihollisseuransa.

Pari viikkoa sitten KuPS-kannattajien maailma vierähti hetkeksi jengoiltaan. Joukkueen kapteeni Pietari Holopainen oli tuoreimpien huhujen mukaan siirtymässä paikalliskilpailija JJK:hon.

Useampikin kannattaja parahti ilmoille saman valituksen: Taasko tässä käy näin? Taasko kannattajien suosikki menee pahan/pahimman kilpailijan riveihin? Taas-sanalla viitattiin siihen, että KuPS-kasvatti Petteri Pennanen siirtyi viime vuonna ulkomailta TPS:ään, jonka kanssa KuPS oli edelliskaudella taistellut liigan kakkossijasta.

Holopaisen siirto ei ole vielä toteutunut ja voi olla, ettei toteudukaan. Mutta kannattajat eivät ole pelonsekaisissa tuntemuksissaan aivan väärässä. Pelaajilla on tapana siirtyä sellaisiin joukkueisiin, jota kannattajat pitävät vihollisinaan.

Jos pitää arvata, minne pelaaja on siirtymässä, valistuneeseen veikkaukseen pääsee ottamalla käteen kaksi taulukkoa: välimatkataulukon ja sarjataulukon. Jälkimmäistä pelaajat tuijottavat, koska he ovat ammattilaisia, jotka pyrkivät etenpäin urillaan.

Välimatkataulukoita pelaajat katsovat taas siksi, että he ovat myös ihmisiä, joilla on perhettä, ystäviä ja muuta elämää. Pelaajan kannalta ideaalitilanne olisi, että hän voisi vaihtaa joukkuetta joutumatta vaihtamaan asuinpaikkaansa. Tästä syystä junioripelaajilla on tapana siirtyä HJK:sta Honkaan tai päinvastoin, Interistä TPS:ään tai päinvastoin – vaikka kannattajat jälkimmäistä vaihtoparia epäpyhänä pitävätkin.

Ironista on, että kannattajat tiirailevat samoja taulukoita inhokkiseuroja valitessaan. Naapuriseuraa vihataan aina, samoin samoista sijoista taistelevia joukkueita sekä niitä joukkueita, jotka ovat todennäköisesti niillä sijoila, joille joukkue seuraavalla kaudella tähtää. Jos kannattajat saisivat valita, kaikki pelaajat siirtyisivät ulkomaille tai Pietarsaaren Jaroon.

Koska joukkueilla on tapana tähdätä hieman korkeammalle kuin mihin ne yltävät, tämä johtaa siihen, että kannattajat vihaavat eniten seuroja, jotka ovat heidän joukkuettaan parempia ja (jos mahdollista) sijaitsevat lähellä. Toisin sanoen juuri samoja seuroja, joita joukkuetta vaihtava pelaaja tähyää.

Kannattajien kannalta on ikävää, että sarjataulukko-välimatka-taulukko-sääntö pätee parhaiten juuri omiin kasvatteihin. Muualla tulleet pelaajat voivat aina palata vanhoihin ympyröihin ja kaikki ovat tyytyväisiä. Mutta jos esimerkiksi savolainen jalkapalloilija haluaa lähteä toiseen liigajoukkueeseen pelaamaan ilman, että hylkää nykyisen elämänsä satojen kilometrien päähän, vaihtoehdot ovat aika vähissä.

Kuopiosta on 144 kilometriä Jyväskylään. Lopuista liigapaikkakunnista valtaosa on 300-400 kilometrin päässä. Se on aika pitkä matka. KuPSin kannalta tämä on tietysti hyvä, sillä isot etäisyydet nostavat pelaajien kynnystä seuranvaihtoon. Se että olisi valmis vaihtamaan työpaikkaansa, ei lähestulkoonkaan aina tarkoita sitä, että olisi valmis vaihtamaan asuinpaikkaansa.

Suurissa jalkapallomaissa on usein joukkuekeskittymiä. 60 kilometrin säteellä Manchesterista pelaa kahdeksan Valioliiga-joukkuetta. Sellaisessa tilanteessa (ja sellaisilla palkoilla) pelaajalla on jo varaa sanoa ”ei” seuran kaikkein verisimmille vihollisille.

Suomessa tilanne on toisenlainen. Jos uusi seura tarjoaa parempaa palkkaa, vähintään yhtä suurta roolia, parempia menestysmahdollisuuksia ja näyttöpaikkoja ulkomaille (europelit), seuran sijainti lähellä edellistä työnantajaa on luultavasti pelkkää plussaa.

Holopaistakin paremmin tämä järkeily sopii Toni Kolehmaiseen, jota houkutellaan TPS:stä HJK:hon. Kolehmainen on kotoisin Oulusta, joten hänellä ei ole kotiseutusiteitä Turkuun. Kun Kolehmaiselta kysyttiin, kiinnostaisiko häntä siirto Klubiin, hän vastasi, että kyllähän se kiinnostaisi.

Kannattajat eivät siitä vastauksesta pitäneet, mutta Kolehmainen oli liian rehellinen valehtelemaan. Pelaajille oma ura on tärkeämpi kuin kannattajien ylläpitämät antipatiat seurojen välillä. Toki jotkut pelaajat ovat poikkeuksia tässä asiassa. On vaikea kuvitella, että Henri Lehtonen tai Mika Ojala siirtyisi TPS:ään, mutta oikeastaan he vain vahvistavat säännön.

Lisäksi Lehtonen ja Ojala ovat hyviä esimerkkejä pelaajista, joilla on varaa pitää pientä seuravihaa yllä. Heillä on seurassaan suuri ja hyvin palkattu rooli. Sellaisessa tilanteessa on helppoa olla seurauskollinen. Kaikissa seuroissa uskollisuutta ei ole tehty yhtä helpoksi.


Responses

  1. Antti Niemihän totesi joskus muistaakseni Canal+:n studiossa että seurauskollisuudesta jeesustelu on jalkapallon seuraajilta hieman kohtuutonta. Miettikää itse jos Pekka Perusduunarille tarjottaisiin samasta työstä enemmän palkkaa ja parempaa arvostusta. Tai parempia olosuhteita ja työkaluja tehdä työtä ja saavuttaa asetetut tavoitteet.

    Suomessa tämä vielä korostuu. Ammattilaisfutaajan työpaikkoja on hemmetin vähän tässä maassa, joten jos haluat tuoda leipää perheen pöytään joudut pahoittamaan mahdollisesti jonkun mielen.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: