Kirjoittanut Lari Vesander | tammikuu 31, 2012

Suuri pelaaja ja vielä suurempi persoona

Aki Riihilahti ilmoitti tänään Iltalehdessä lopettavansa aktiiviuransa. Kentät ja pukukopit jätti taakseen suuri pelaaja ja hieno ihminen.

Taistelu aikaa ja loukkaantumisia vastaan on ohi. Aki Riihilahti on päättänyt lopettaa hienon ammattilaisuransa.

Riihilahti oli piinkova ammattilainen kentällä ja (on) sydämellinen herrasmies sen ulkopuolella. Tämä juttu ei riittäisi sen listaamiseen, ketkä kaikki häntä jäävät futiksessa kaipaamaan.

Riihilahti ilmoitti päätöksestään kynäniekan tavoin, Iltalehden kolumnissaan: ”En lopeta jalkapalloa koskaan, mutta aktiiviuraa en enää jatka. Se mikä alkoi kotipihalta vuonna 1982, on tullut nyt päätökseen”, Riihilahti kirjoitti.

Syy Riihilahden lopettamiseen ei ole se, etteikö hän pystyisi enää pelaamaan Suomen korkeimmalla sarjatasolla. Syy on se, ettei hän enää pysty pelaamaan ja harjoittelemaan korkeimmalla vaatimustasollaan. ”Tahto ja ajatus haluavat enemmän kuin kroppa kestää”, hän tunnustaa.

Keskikenttämies kertoo, että hänen jalkansa sanoivat työsopimuksensa irti tammikuussa 2005. Siitä alkoi seitsemän vuoden taistelu ja tasapainoilu, joka oli Riihilahdelle raastavaa niin fyysisesti kuin henkisestikin: kuntoutusta, pelitaukoja ja hirveä määrä raivostuttavia kompromisseja, joita kaikkensa antava pelaaja on aina vihannut.

Se on ollut kuluttava yhdistelmä. Riihilahti on niitä urheilijoita, jotka eivät tyydy tekemään parastaan vaan haluavat antaa kaikkensa. ”Tuloksia on onneksi tullut tasaisesti, mutta nekään eivät poista sitä mielipahaa, kun viime vuosina on harvoin päässyt edes 70%:n suoritukseen omasta tasostaan”, Riihilahti myöntää.

Kun Riihilahti palasi Klubiin loppukesästä 2009, moni epäili tarvitsisiko joukkue puolikuntoista konkaria. Kyllä tarvitsi. HJK ei ollut voittanut mestaruutta kuuteen vuoteen. Kuiva kausi oli seuran pisin sitten 1960-70-luvun.

Sitten Riihilahti tuli mestaruusjunan veturiksi. Hän tasapainotti keskikenttää, repi palloja ja ratkaisi otteluita – ja nautti joka hetkestä.

”Olen kolmen vuoden ajan kamppaillut niin syvällä loukkaantumisten ja muiden ongelmien kanssa, että kukaan ei voi edes ymmärtää, miten paljon minulle merkitsee, että voin ylipäätään laittaa nappulakengät jalkaan ja pelata jalkapalloa.”

Ollaan Kupittaalla loppukaudesta 2009. Ulkona vallitsee kaamosta kohti pimenevä syksy ja Riihilahden kävelevään sairauskertomukseen on kirjoitettu jälleen uusi luku.Hän on loukannut takareitensä, mutta on silti onnellinen. Hän tuntee olevansa juuri siellä missä pitääkin ja tekee juuri sitä mitä hän haluaa eniten tehdä.

HJK voittaa mestaruuden. Mestaruusjuhlien jälkeen Riihilahti arvelee, että hänen jaloissaan on jäljellä vielä 1-3 kautta. ”En tule enää koskaan pelaamaan sillä tasolla missä olin parhaimmillani. Se on selvä”, hän sanoo. ”Mutta on ihan sama miltä pelaamiseni näyttää. Minulle suurin voitto on, että pystyn ylipäätään vielä pelaamaan.”

Eikä Riihilahti vain pelaa. Hän voittaa. Jaloissa on vielä kaksi kautta. Kaksi kultaista kautta Klubissa.

Kaikki on jo voitettu, kaikki on jo koettu. Mutta kun tästä virrasta kerran nousee, siihen ei enää pääse takaisin. Ei enää Riihilahden iässä. Lopetuspäätös on lopullinen.

Ja se ei ole helppo. Ei silloin, kun rakastaa pelaamista niin paljon kuin hän. Nini paljon, että vielä 35-vuotiaana ja kolmen peräkkäisen mestaruuden jälkeenkin, hänen piti harkita pitkään jatkaako vai lopettaako. ”Jokainen, joka on pannut itsensä peliin millä tahansa elämän polulla, tietää, että luopuminen on vaikeaa”, Riihilahti kirjoittaa Iltalehdessä.

Entistä vaikeampaa se on siksi, että Riihilahti ei ole luovuttaja. Hän on taistelija. Mutta hän on myös rehellinen itselleen. Päätös on lopullinen ja huolella punnittu. Seitsemän vuotta kestänyt taistelu on nyt ohitse.

”Olen seurannut satojen pelaajien lopettavan ja miettinyt miltä se tuntuu”, Riihilahti toteaa kolumnissaan. ”Totuus tulee aika ajoin suolaliuoksena silmäkulmasta.”

Niin tulee tältäkin kirjoittajalta. Ja jos Riihilahdella on sellainen vaikutus toimittajaan, joka on vain muutaman kerran haastatellut häntä, niin voi vain kuvitella, millainen vaikutus hänellä on ollut joukkuetovereihinsa.

HJK ei menettänyt Riihilahden lopettaessa vain periksiantamatonta keskikenttämiestä, se menetti myös johtajan. Riihilahti jättää Klubin keskikentälle suuren aukon, mutta vielä suuremman aukon hän jättää joukkueen pukukoppiin. Kentällä joku voi astua Riihilahden saappaisiin ja ehkä täyttääkin ne, mutta pukuhuoneessa ja harjoituskentällä, ystävänä, johtajana ja ihmisenä Riihilahtea ei voi korvata kukaan.

Elävä legenda on poistunut kentältä.


Responses

  1. Loistava kirjoitus, joka kuvaa hienosti Ägän persoonaa! Mikäli jokaisen suomalaisen futaajan henkinen vahvuus olisi Riihilahden tasolla, olisi Suomi vieraillut arvokisoissa jo monta kertaa.

  2. Täysin sama kuin ylläolevaan kommenttiin. Ja vaikka Riihilahti oli uransa viimeisinä vuosina klubille tärkeä pelaaja, tullaan hänen persoonansa todellinen arvo ymmärtämään vasta vuosien päästä. Aki tulee olemaan todella iso palanen kun HJK rakentaa ammattimaisempaa ja yhtenäisempää seuraa.

  3. Kiitos palautteesta.

    HJK:sta on lähtenyt viime kauden alun jälkeen roppakaupalla pelaajia, mutta uskon, että kauden alkaessa seuralle tulee kaikkein eniten ikävä Ägää. Hänen paikkaamisensa on mahdoton urakka, sillä pelaajan voi korvata mutta ei persoonaa.

    Klubin pukukoppi on ensi kaudella monta astetta aiempaa kylmempi paikka.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: