Kirjoittanut Lari Vesander | huhtikuu 8, 2012

JJK ja nopean menestyksen houkutus

Alussa ei ollut buumia. Alussa oli odotus. Pitkä, piinaava ja lannistava odotus, jonka ei uskottu koskaan päättyvän. Tämä on tarina tuosta odotuksesta ja sen uudelleen alkamisen uhasta. Eurokenttien kutsusta ja talouden realiteeteista. JJK:sta ja Keski-Suomen ihmeellisistä jalkapallointoilijoista.

Alkuvaroitus:
Olen vilpittömästi sitä mieltä, että jalkapallokannattajilla pitää olla oikeus keskittyä pelkästään seuransa urheilulliseen puoleen. Urheilu on viihdettä ja todellisuuspakoa. Ei tv-sarjojen katsojiakaan rasiteta jatkuvilla uutisilla palkkaneuvotteluista.

Futisfanillakin kuuluu olla mahdollisuus samaa. Hänellekin kuuluu tarjota tilaisuus pitää rakas stadioninsa raikkaana pakopaikkana arjen harmaiden ja ahdistavien realiteettien keskellä. JJK:n kannattajille tätä vapautta ei ole viime aikoina juurikaan myönnetty. Taivaanrannat mustaksi maalaavia talousuutisia ja tuomiopäivän ennustuksia on tulvinut joka tuutista.

Aion kohta antaa oman panokseni tähän keskusteluun. Jos olet JJK:n kannattaja ja olet saanut tarpeeksesi seuraa koskevasta talousuutisoinnista, suosittelen, että lopetat lukemisen tähän. Sinulla on siihen täysi oikeus. Jätä talousasiat sivuun ja ala keskittyä tulevalla kaudella spekulointiin. Avauspeliin KuPSia vastaan on enää viikko. Kannattajilla on velvollisuus olla innoissaan tulevasta kaudesta, enkä minä halua sitä iloa keneltäkään pilata.

Joten. Lopettakaa. Lukeminen. Tähän. Kiitos.

Teille muille haluan kertoa tarinan JJK:sta. Siinä tarinassa ei ole kyse kampajoista, ruusupunaisista nauhoista, tempauksista tai pullakahveista. Siinä on kyse laji-ihmisten sisällä olevasta tyhjiöstä ja vuosikymmeniä kestäneestä kaipauksesta.

Myönnän. Tämä teksti kumpuaa vähintään yhtä paljon peloistani kuin todellisuudesta. Mutta ne pelot perustuvat todellisuuteen.

Joku voi ihmetellä, miten JJK nousi niin nopeasti koko maakunnan jutuksi. Minäpä kerron. Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Keski-Suomessa, ja silloin minun oli matkattava vähintään 150 kilometriä nähdäkseni liigafutista.

Kaikki keskisuomalaiset jalkapallohullut olivat samassa tilanteessa. Kun JJK nousi liigaan, taivas aukeni heille. Yhtäkkiä heidän ei tarvinnutkaan matkata Tampereelle, Kuopioon tai Lahteen nähdäkseen liigafutista. Jos joutuu tekemään 300 kilometrin reissun liigamatsin takia, sellaisen tuleminen omille nurkille (tai edes 50 kilometrin päähän) tuntuu mahtavalta mahdollisuudelta. Keskisuomalaiset olivat olleet niin pitkään ilman liigafutista, että he osasivat antaa sille arvoa kun sitä vihdoin saivat.

Tästä syystä JJK:lla oli jo kahdella ensimmäisellä kaudellaan liigan kolmanneksi korkein katsojakeskiarvo, vaikka joukkue taisteli putoamista vastaan. Tästä syystä katsojat ilmestyivät Harjulle yhä uudestaan, vaikka JJK voitti kahdella ensimmäisellä liigakaudellaan vain kolme kotiottelua.

Eikä siinä vielä kaikki. Lokakuussa 2010 Suomen parhaat jalkapallokatsojat kolasivat Harjun kentän pelikuntoiseksi ennen Veikkausliiga-kauden viimeistä kotipeliä. Parhaimmillaan vapaaehtoisia kolaajia oli paikalla 50. Heidän ansiostaan peli saatiin pelattua.

JJK ei palkinnut katsojia parhaalla mahdollisella tavalla. Se hävisi ottelunsa ja olisi pudonnut sarjasta, ellei tuolloin TPS:ssä pelannut olisi maalannut kahdesti FC Lahtea vastaan. Pelin jälkeen kirjoitin blogiin jutun, jossa nimesin katsojat Jyväskylän ihmeeksi. Kirjoitin heidän ansaitsevan parempaa.

”JJK:n on aika ryhdistäytyä. Sen katsojat ansaitsevat paljon parempaa kuin mitä ovat Harjulla viime vuosina saaneet. He eivät ansaitse vain liigajoukkuetta, he ansaitsivat menestyvän liigajoukkueen. Tai ainakin sellaisen, joka pystyisi voittamaan kotiottelun useammin kuin kerran tai kaksi kaudessa.”

Tämä viesti sisäistettiin seuran toimistolla vähän liiankin hyvin. Tappiollisen kotimatsin jälkeen toimitusjohtaja Joni Vesalainen oli kertonut nöyränä, kuinka hän oli miettinyt loppuhetkillä kuinka monelta ihmiseltä loppuisi seurassa työ, jos JJK putoaisi divariin. Mutta kun sarjapaikka oli varmistettu, Vesalainen löi pöytään kovan vision: ensi kaudella joukkueen pitäisi saavuttaa eurocup-paikka.

JJK halusi tehdä sen, minkä KuPS oli juuri tehnyt. Se halusi nousta putoamistaistosta mitalikarkeloihin. Se halusi hylätä hitaan, maltillisen kasvun. Hypätä keskikastin yli kiinnostavimmille sijoille. KuPS oli osoittanut, että se olisi mahdollista. Se oli mahdollista, koska viime vuosien mitalijoukkueet olivat joutuneet tunnustamaan taloudelliset realiteetit ja niiden piti keskittyä menestymisen sijasta olemassaolonsa turvaamiseen.

Mitalikarkeloihin hyppääminen oli mahdollista, mutta se oli myös kallista. KuPS teki hopeakaudellaan yli puolen miljoonan euron tappiot. Ari Lahti maksoi ne pussistaan. Voi olla, että se oli sen arvoista. Unohtumattomat mitalijuhlat. Paluu Euroopan kentille 20 vuoden korpivaelluksen jälkeen.

Se oli sen arvoista, koska riskin panoksena oli vain rahaa. Mutta mitä tekee pokeripöydässä pelaaja, joka uskoo kortteihinsa ja onneensa, mutta jolla ei ole riittävästi rahaa. Hän lyö panokseksi jotain mitä ei rahalla saa: kotinsa tai kohtalonsa. Sellaisessa pelissä riskit ja palkinnot eivät ole koskaan tasapainossa, mutta se on houkuttavaa ja koukuttavaa.

JJK lähti pelaamaan samaa peliä kuin KuPS, mutta sen panokset olivat ja ovat edelleen toisenlaiset. Niiden panosten painon pystyi näkemään viime lokakuussa Joni Vesalaisen kasvoilta. Silloin JJK epäonnistui jälleen viimeisessä ottelussaan mutta sai taas apuja muualta. Kausi päättyi, aivan kuten Vesalainen oli vuotta aiemmin luvannut ja uhonnut, mitaliin ja europaikkaan.

Kun Vesalainen otettiin pelin jälkeen haastatteluun, kovat paineet ja onnistumisen tuoma onni purkautuivat kyyneleiksi. Kausi oli ollut henkisesti raskas – ja se oli ollut sitä myös taloudellisesti. JJK teki pelillisestä menestyksestä huolimatta 327 000 euron tappiot. Tulos nosti JJK:n liigahistorian tappiot reiluun 900 000 euroon.

Taloudelliset seikat ja seuran perinteeksi muodostuneet niukat selviytymiset huomioon ottaen olisi luullut, että Vesalainen olisi ollut haastatteluhetkellä valmis hieman rauhoittamaan vauhtia. Nöyryyttä odottaneet saivat kuitenkin pettyä. Kolarin väistettyään Vesalainen oli jälleen valmis painamaan kaasun pohjaan: ”Ensi vuonna on teemana vähintään hopea ja Euroliigan lohkopaikka”, hän täräytti.

Useimmat pitivät sitä mitalijuhlien uhoamisena. JJK:n oli tilkinnyt kauden aikana tulevaisuuttaan myymällä pelaajien siirroista mahdollisesti saatavia korvauksia pelaajapörssissä. Marraskuussa seura korotti kausikorttiensa hintaa noin sadalla eurolla, ja maaliskuussa Vesalainen totesi seuran tilanteesta Keskisuomalaisessa: ”Teholla ei enää olla, sairaalassa toki.” Samassa jutussa hän arvioi seuralla olevan ensimmäistä kertaa historiassaan mahdollisuus nollatulokseen.

Samassa jutussa Vesalainen kuitenkin ilmoitti:”Jos haluaa pelata eurotasolla, niin tivoli ei pyöri alle 1,5 miljoonan.” Vastikään ilmestyneessä Liigaverkko-lehdessä Vesalainen valutti myllyyn lisää vettä: ”Nimenomaan Euroopassa kun kerran saa hanat auki, niin sitten on todella isoja rahoja liikenteessä.”

Ja kun JJK huhtikuun 2. päivänä julkisti kauden budjettinsa, niin totuus paljastui. Talousvaikeuksien kanssa paininut seura lähtee kauteen liigan toiseksi suurimmalla budjetilla: tasan 1,5 miljoonalla eurolla.

Houkuttavaa ja koukuttavaa… Suomalaisessa liigafutiksessa on jatkuvasti läsnä nopean menestyksen houkutus. Vähän lisää rahaa pelaajabudjettiin ja mitali on mahdollinen. Siihen vielä pikkaisen päälle ja eurokenttien nurmen pystyy jo haistamaan.

Se houkutus on kuitenkin seireenien laulua. Jossain vaiheessa seurassa saatetaan huomata, että tuoksu ei tullutkaan vihreämmistä nurmista vaan edustusjoukkueen päälle lapioitavasta mullasta.

Tiedän, että tekstini on pelonsekaista. Se johtuu kuitenkin vain siitä, että minä tiedän, kuinka kauan keskisuomalaiset ovat jalkapalloaan odottaneet. Tiedän sen niin kouriintuntuvasti, että voin kuvitella, miten pelottavalta paluu entiseen futistyhjiöön tuntuu.

Keskisuomalaiset odottivat joukkuettaan niin pitkään ja ovat kohdelleet seuraansa niin hyvin, että he ansaitsevat enemmän kuin kerran kirkkaasti välähtävän tähdenlennon, joka jättää jälkeensä tylyn tyhjyyden ja pitkän pimeän.

Toki he ottaisivat mielellään joukkueen, joka voittaisi kotipelejään useammin kuin kahdesti kaudessa. Mutta jalkapallojoukkueen tehtävä ei ole kerätä kannuja, eikä tehdä taloudellista voittoa. Sen tehtävä on pysyä hengissä. Jatkuvuus on tärkeämpää kuin menestys.

Keskisuomalaiset kaipaisivat kestävää seuraa, jonka kannattaminen periytyisi isältä pojalle. Sitä he ovat odottaneet kaikki nämä vuodet. Paikkaa johon kuulua. Odotus on palkittu hetken huumalla, jossa yksi tulos voi saada vaivalla kasatun korttitalon kaatumaan.

On mahdollista, että JJK saavuttaa jälleen urheilullisen tavoitteensa. Ehkä se saa jopa myytyä niin monta pelaajaa, että sille jää kaupoista jotain käteen senkin jälkeen, kun pelaajapörssiläiset ovat saaneet omansa pois. Voi olla, mutta vaikka olisikin niin sillä ei ole isossa kuvassa mitään merkitystä, ellei seura muuta toimintatapojaan ja lopeta reunalla elämistä.

JJK:n suurin virhe on se, että se on halunnut liikaa. Liian paljon ja liian nopeasti. Liian suurella riskillä. Liian totaalista ”kaikki tai ei mitään”-ajattelua. Täällä jalkapalloseura olisi voinut kasvaa ja kukoistaa rauhassa ilman jatkuvaa menestystä. Pelkkä sarjapaikka olisi riittänyt niin pitkäksi aikaa, että siinä olisi ehditty rakentaa niin kestävä perusta, ettei sitä olisi yksi huono kausi murtanut.

Nyt JJK on yhden huonon kauden päässä kuoppaamisesta. Ei. Ei edes huonon kauden. Se saattaa olla yhden keskinkertaisen kauden päässä kuopasta. JJK on ajanut itsensä tukalaan nurkkaan. Se on tehnyt menestyksestä itselleen kirjaimellisesti elinehdon.

Niin ei yksinkertaisesti saisi olla. Seuran olemassaolo ei saa riippua yksittäisten otteluiden lopputuloksesta. Se ei saa riippua sarjasijoituksesta. Se ei saa riippua edes sarjapaikasta. Jalkapallojoukkuetta ei nimittäin voi tappaa tylsyydellä eikä sarjatason pudotuksella. Siihen tarvitaan huonoa taloudenpitoa ja kohtuuttomia riskejä.

Menestys tuntuu parhaalta, kun sitä on odottanut pitkään. (Jos ette usko, niin kysykää Kuopiosta.) Joku voisi sanoa, että Jyväskylässä on odotettu jalkapallomenestystä todella pitkään. Se pitää paikkansa, mutta sumentaa menestyksen määritelmän. Keskisuomalaiset eivät futistyhjiössään unelmoineet mitalisijoista, he unelmoivat liigajoukkueesta. Sellaisen saaminen oli heille unelmien täyttymys.

Keskisuomalaisilla on nyt kauan kaipaamiaan liigaotteluita, mutta kuinka pitkään? JJK:ssa ei ole viisastuttu aiemmista kausista yhtään. Siellä pelataan edelleen vaarallista peliä, jonka riskit kantavat ne samat keskisuomalaiset, jotka odottivat liigajoukkuetta vuosikymmenien ajan. He jotka tulivat katsomaan sitä yhä uudestaan tappioputken keskellä ja kolasivat joukkueelleen kentän. Suomen parhaat jalkapallokatsojat. Jyväskylän ihme.

Loppukirjoitus:
Toivon todella olevani JJK-pelkojeni kanssa väärässä, mutta talousluvuista on vaikea löytää mitään mikä pienentäisi kauhujani. JJK on pelannut liigassa nyt kolme kautta. Sillä on ollut tukenaan huikea futisbuumi ja Suomen parhaat katsojat. Silti se on tehnyt jatkuvasti satojentuhansien tappioita ja kasvattanut jatkuvasti budjettiaan.

Tilikaudella 2009 JJK:n liikevaihto oli 813 000 euroa ja menot 1 034 000 euroa. Joukkue teki tuolloin 221 000 euron tappiot. Tilikaudeksi 2011 JJK oli onnistunut kasvattamaan liikevaihtoaan kahdessa vuodessa 1 144 479 euroon. Liikevaihto on kasvanut kahdessa vuodessa yli 330 000 eurolla, mikä on ilahduttavaa.

Asian varjopuoli on vain siinä, että samaan aikaan JJK:ssa kasvatettu menoja lähes 440 000 eurolla. Kahdessa vuodessa JJK:n liikevaihto on kasvanut 40 prosentilla ja tappiot 48 prosentilla. Tuntuu siltä, että JJK:n autossa ei ole jarruja ollenkaan.


Responses

  1. Erinomainen teksti muutamista kirjoitusvirheistä huolimatta! Saisi Reilu-Joni lukea tämän…

  2. Voisin veikata, että lukeekin. Ainakin ennen ovat JJK:n toimistolla seuranneet hyvin tarkkaan, mitä seurasta ja joukkueesta kirjoitetaan.

    Tietyllä tavalla JJK:n tilanteen voi nähdä niinkin, että vaikka sillä historiaa yhtä vähän kuin vaikkapa Hongalla, niin sillä on jo maakunnassaan lähes samanlainen asema kuin Jarolla tai Hakalla. Se mikä historiassa hävitään, ”voitetaan” kyllä takaisin sillä, että lähimpiin liigaseuroihin on satojen kilometrien matka.

    Esimerkiksi pääkaupunkilaisten voi olla mahdoton ymmärtää tätä seikkaa. Vantaalla ja Espoossa on totuttu siihen, että parinkymmenen kilometrin päässä palloilee HJK, jota voi käydä katsomassa silloin kun haluaa. Siksikään vantaalaisille ja espoolaisille seuroille ei ole samanlaista tilausta kuin JJK:lle ja ne eivät synnytä samanlaista buumia.

    Tästä syystä esimerkiksi Allianssi kaatui melko vähin äänin, eikä seuraa ole hirveästi kaivattu. JJK:n kohdalla on toisin. JJK:n kaatuminen muuttaisi Keski-Suomen taas vuosikausiksi futiskartan mustaksi aukoksi.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: