Kirjoittanut Lari Vesander | toukokuu 20, 2012

UCL-finaali ja urheilun syvin olemus

Mestareiden liigan finaali oli iloissaan ja suruissaan täydellistä jalkapallodraamaa. Niin vaiherikasta, ettei sellaista pysty käsikirjoittamaan. Niin syvää, että se laittaa pohtimaan urheilun ja koko elämän olemusta.

Roberto Di Matteo näyttää Benicio Del Torolta, joka on menettänyt hiuksensa ja puolet painostaan. Punakasta Jupp Heynckesistä en edes aloita. Kumpikin valmentaja on vanhentunut kauden aikana silmissä. Ja tämä on sellainen ottelu, jonka jälkeen ymmärtää miksi. Tämän kuluttavammaksi jalkapallo ei voi enää muuttua.

Chelsean peliä on turhauttava katsoa. Joukkue parkkeeraa bussin puolustusalueelleen ja hakee vastaiskuja. Niillä rahoilla ja noilla pelaajilla joukkueen pitäisi pystyä parempaan. Tai ei ehkä juuri noilla pelaajilla. Chelsealla on melkein puolet avauskokoonpanosta pelikiellossa.

Bayern hallitsee ottelua. Se laukoo pelin aikana 42 kertaa. Järjetöntä rumputulta. Mutta Chelsea taistelee. Sen pelaajat blokkaavat laukauksista 22. Huippujalkapalloilijoita voi joskus pitää ylimielisinä miljonääreinä, mutta nämä pelaajat laittavat itsensä likoon. He janoavat voittoa ja tämä on ainut tapa, jolla he voivat sen saavuttaa.

Saksalaiset ovat hermostuneita ja potkivat huteja avopaikoista. Chelsea sen sijaan saa koko ajan lisää itseluottamusta. Jatkoaika näyttää jo väistämättömältä, mutta sitten sinipaitojen puolustus nukahtaa hetkeksi. Thomas Müller jää vapaaksi takatolpalle, ja millintarkka pusku vie Bayernin johtoon.

Kotiyleisö räjähtää juhlintaan. Peliä on enää seitsemän minuuttia jäljellä. Bayernista on kovaa vauhtia tulossa ensimmäinen seura, joka on voittanut Mestareiden liigan finaalin kotistadionillaan. Pelaajat tuntevat jo pokaalin käsissään. Kotiareena, hurja taistelu, loppuhetkien ratkaisu… Kaikki vaikuttaa täydelliseltä.

Mutta. Viisi minuuttia myöhemmin Chelsea tulee lupaa kysymättä tasoihin. Konkarihyökkääjä Didier Drogba punnertaa etutolpalta komean puskun. Maalivahti Manuel Neuer saa kätensä väliin, mutta onnistuu tuuppaamaan pallon maalin kattoon. Ottelu menee sittenkin jatkoajalle.

Drogba janoaa voittoa niin tuskallisen paljon, että hän ravaa maitohappojen marinoimilla jaloillaan ympäri kenttää. Jatkoajan alussa hän ryntää omalle rangaistusalueelle, ja kaataa Franck Riberyn. Bayern saa rangaistuspotkun. Joukkueen vakilaukoja Ribery loukkaantuu tilanteessa, joten jonkun toisen täytyy kantaa nyt vastuu.

Tämän pitäisi olla pelkkä muodollisuus. Saksalaiset ovat rangaistuspotkujen mestareita. Pallon taakse asettuu kuitenkin Arjen Robben. Hollantilaiset ovat kaukana pilkkukuninkaista. Lisäksi Robben ja Chelsea maalivahti Petr Cech ovat pelanneet vuosia samassa joukkueessa. Yhteiset harjoitukset. Sadat treenikentällä lauotut pilkut. Cech hyödyntää tietokantaansa ja torjuu Robbenin vedon.

Harva tietää millainen psykologinen voima epäonnistuneella rangaistuspotkulla on. Momentum ei pelkästään katoa, se kääntyy. Tämä oli se temppu, jolla Chelsea kukisti Barcelonan vyörytyksen Nou Campilla. Nyt se sama salama lyö müncheniläisiin. Jatkoaika päättyy maalittomana. Rangaistuspotkukilpailu odottaa.

Kauden 15. UCL-ottelun päätteeksi joukkuepeli muuttuu yksilölajiksi, jossa ratkaistaan kaikki. Tämä on draamaa, jota ei käsikirjoituksilla ja tosi-tv-formaateilla pystytä luomaan.

Rankkarinvetäjä on kentän yksinäisin ihminen. Yksinäisempi kuin maalivahti. Yksinäisempi kuin erotuomari. Näissä karkeloissa traumatisoituu aina vähintään yksi pelaaja loppuiäkseen.

Aluksi se näyttää olevan Juan Mata, jonka laukauksen Neuer torjuu helposti. Muutama vetäjä myöhemmin Neuer vie Bayernin pilkkukisassa jo 3-1-johtoon. Voittoa tyrkytetään saksalaisille jo kolmannen kerran.

Sitten tulee neljänsien laukojien vuoro. Rangaistuspotkukilpailun kovin paikka. Paineet huipentuvat tähän pariin. Arvokisojen rankkarikisoissa muut pilkut laitetaan perille 80 prosentin varmuudella, mutta neljännessä parissa onnistuu vain kuusi kymmenestä. Yleensä jompi kumpi neljänsistä laukojista epäonnistu. Tällä kertaa se on Ivica Olic. Jokaisessa rankkarissa hyvin mukana ollut Cech tekee nyt torjunnan, jota hän on rakentanut kisan alusta asti.

Viimeiset laukojat. Robben ei uskaltaudu yrittämään uudestaan. Kenenkään psyyke ei kestä kahta tyrittyä pilkkua samassa finaalissa. Yksikin on epäinhimillinen taakka kannettavaksi.

Bastian Schweinsteigerille on turha sanoa, että saksalaiset eivät epäonnistu rankkareissa. Hänen päässään pyörii ja korvissa humisee. Veto tömähtää tolppaan. Schweinsteiger katsoo epäuskoisena ympärilleen, mutta pian hän ei enää kestä näkemäänsä. Hän haluaa vajota maan alle, mutta koska se ei onnistu, hän vetää paidan silmiensä eteen ja laittaa kädet vielä peitoksi.

Viimeinen vetäjä. Neljä vuotta sitten Chelsea kompastui juuri tässä. John Terry kompastui. Mutta Didier Drogba ei horju. Hän laittaa pallon maaliin ja aloittaa lontoolaisten juhlat. Pelaajat kaatuvat maahan eri puolilla kenttää. Päihdyttävästä onnesta, pohjattomasta surusta ja väsymyksestä. Drogba juoksee ympäri kenttää, vaikka pohkeet meinaavat krampata. Euforia kukistaa maitohapot.

Sitten jokin neljän vuoden takaa palaa hyökkääjän mieleen. Drogba tietää miltä rankkarikisan häviäminen finaalissa tuntuu. Hän lohduttaa Olicia ja Schweinsteigeria. Jälkimmäinen on näyttää siltä, että hän kuule eikä näe Drogbaa tuskansa keskeltä. Haava on liian syvä ja tuore ja se vuotaa valtoimenaan.

Chelsean vanha kaarti juhlii. Lampard, Terry, Cole ja Drogba tarttuivat viimeiseen mahdollisuuteensa. Chelsea FC tunnettiin pitkään lempinimellä The Pensioners, eläkeläiset. Tämän voiton jälkeen joukkueen veteraanit voivat vetäytyä onnellisina eläkkeelle, kun sen aika koittaa.

Fernando Torres juhlii myös. Hän tuli Chelseaan 1,5 vuotta sitten, koska halusi voittaa Mestareiden Liigan. Hänen aikansa Lontoossa on ollut painajaismaista. Hän ei ole enää sama pelaaja, joka tuli joukkueeseen, mutta sillä ei ole nyt väliä. Hän on saanut sen mitä tuli hakemaankin. Kärsimysten kautta saavutettu voitto maistuu makeimmalta.

Onnea ja pettymyksiä. Niiden ero on kuin veteen piirretty viiva. Urheilu on yhtä oikeudenmukaista kuin elämä – ja yhtä ihmeellistä. Voitonjuhlia katsoessani ymmärrän, miksi valmentajat vanhenevat niin nopeasti. Valmentajan on tultava niukan tappion kanssa juttuun – joskus jopa koko elämänsä ajan, jos kyse on finaalista tai muuten vain ainutkertaisesta mahdollisuudesta. Sellaisesta kuin tänään. Valtaosa Bayernin pelaajista ei saa koskaan toista mahdollisuutta.

Koska joku häviää joka tapauksessa, niin ehkä urheilussa ei olekaan pohjimmiltaan kyse voittamisesta vaan tappion käsittelemisestä. Siitä miten pystyy kohtaamaan pettymyksen arvokkaasti ja kunnioittamaan lopputulosta silloinkin, kun se ei ole mieluinen.

Any Given Sunday -leffassa sanotaan: “Minä päivänä tahansa saatat voittaa tai hävitä. Pointti on siinä osaatko voittaa tai hävitä kuin mies?” Eikä se koske vain urheilua. Tällaiset tarinat liikuttavat meitä, koska ne muistuttavat meitä elämästä.

Vilkaisen kalenteria. Jalkapallon EM-kisojen alkuun ei ole enää kolmea viikkoakaan.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: