Kirjoittanut Lari Vesander | lokakuu 25, 2012

Urheilun arvo

Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, hänen sisuskalunsa muuttuvat painavimmiksi. Sydän ja sielu eivät soi enää yhtä heleästi ja herkästi kuin ennen. Urheilu on niitä harvoja asioita, jotka saavat vanhasta soittimesta aikaan kirkkaan äänen.

Ladon korin täyteen kaikkea, mistä uskon tulevani paremmalle tuulelle: suklaata, sipsejä, marjapiirakoita… Menen takaisin kadulle. Ilma näyttää siltä, että kohta sataa taas. Se sopisikin tunnelmaan. Nyt vaan äkkiä junalle ennen kuin kastun lisää.

Minua harmittaa harvoin jalkapallo-ottelun jälkeen. Katsoimme aikoinaan opiskelijaporukalla Suomen ratkaisevaa karsintapeliä Portugalia vastaan. Loppuvihellyksen soitua totesin kepeästi, että se siitä sitten, ehkä seuraavissa karsinnoissa tärppää. Sitten katsoin ympärilleni. Yksi ystävistäni ei pystynyt pettymykseltään puhumaan. Toisella olivat silmät kyynelistä kosteina.

Kun seuraa tiiviisti joukkuetta, siihen muodostuu jonkinlainen tunneside. Ihminen alkaa elää joukkueen kautta. Sitä kutsutaan kannattamiseksi. Välillä tuntuu, että minulta puuttuu siihen vaadittava geeni. Rakastan jalkapalloa, mutta rakkauteni kohde on itse peli – ei yksittäinen joukkue tai pelaaja.

Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Se tasoittaa pahimpia tunneryöppyjä ja helpottaa otteluista kirjoittamista ja niiden analysoimista. Verenpaine pysyy inhimillisemmissä lukemissa, ja otteluista kertovat jutut uskaltaa lukea seuraavanakin päivänä ilman pelkoa siitä, että törmää edellisenä iltana tunnekuohussa tekemäänsä ylilyöntiin.

Mutta nyt minua potuttaa ihan oikeasta. Suomen cupin finaali on ollut pelinä ulosajojen pilaama pettymys. Eikä tuloskaan miellytä. Olisin mielelläni suonut voiton KuPSille. En siksi, että olisin seuran fani, vaan siksi, että se olisi ollut hyvä tarina ja tavallaan laittanut kauniin pisteen niille kahdelle kaudelle, jotka olen keltamustia seurannut. Tai no, jossain syvällä sisällä, minua harmittaa kyllä joukkueenkin puolesta. Ehkä minussa on ihan hitunen fania.

Kun lähestyn rautatieasemaa, kuulen musiikkia. Katusoittaja on pysäyttänyt soitollaan suuren ihmisjoukon. Hallelujah soi taidolla ja tunteella. Musiikki iskee sieluun asti ja virittää mielen lumisateiset taajuudet uudestaan. Selkeys tulee sävelten seassa.

Tajuan, että on hyvä, jos tuntuu pahalta. Ensinnäkin se tarkoittaa, että välittää. Että urheilu liikuttelee sisälläni niitä elementtejä, jotka muuttuvat vuosi vuodelta raskaammiksi. Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, hänen sisuskalunsa muuttuvat painavimmiksi. Sydän ja sielu eivät soi enää yhtä heleästi ja herkästi kuin ennen. Urheilu on monella niitä harvoja asioita, jotka saavat vanhasta soittimesta vielä kirkkaan äänen.

Ison pankin tiedottajana työskentelevä ystäväni voitti äskettäin dramaattisesti Vaahteraliigan mestaruuden. Muutama päivä myöhemmin, juhlimisen laannuttua, hän kertoi, ettei hieno tunne ole mennyt minnekään.

”Täytyy sanoa, että näin krapulan hitaasti lientyessä mestaruus maistuu entistä paremmalta”, hän kertoi. ”Joskus aiemmin sanoin, että urheilu tarjoaa sellaisia elämyksiä, joiden kokeminen normaalissa elämässä on miltei mahdotonta – nyt allekirjoitan tuon väittämäni entistä paksummalla tussilla.”

Urheilun arvo on siinä, että se liikuttaa meitä. Ei pelkästään fyysisesti, vaan ennen kaikkea henkisesti. Parhaimmillaan se on taivaallisen euforista ja pahimmillaankin turvallista ja terapeuttista. Sillä kenties hienointa urheilun tuottamissa tunteissa on se, että niiden kanssa ei ole koskaan yksin. Joku stadionilla tuntee aina samalla tavalla. Yleensä heitä on paljon ja yleensä he ovat lähellä.

Oli kyse sitten pelaajasta tai katsojasta, urheilussa ei ole sellaista asiaa kuin jakamaton voitonriemu. Joukkueurheilussa ei umpiyksinäistä pettymystä. Lähes kaikki urheilukentillä ja -katsomoissa ilmaantuvista tunteista ovat jakokelpoisia – ainakin pienessä porukassa.

Jaettu ilo on parasta mitä löytyy. Jaettu suru taas on luultavasti lohduttavin tunne, jonka maan päällään kantaa. Urheilussa näihin tunteisiin pääsee käsiksi ilman, että joku kuolee syöpään tai parantuu siitä.

Sen verran paljon urheilukin muistuttaa elämää, että näitä tunteita ei ole tasapainoisesti. Välillä kausi tursuaa tuskaa, toisinaan se on täynnä voitonriemua. Mutta niin kuin elämääkin, urheilua pitää ajatella pitkällä tähtäimellä. Se ottaa ja antaa. Joskus antamiseen menee vuosia, toisinaan jopa vuosikymmeniä, mutta kun katharsis lopulta saapuu, se tuntuu paremmalta kuin koskaan.

Vai voiko joku väittää, että Hongan viime vuosien vastoinkäymiset ja pettymykset eivät tehneet tämä päivän cup-mestaruudesta tavallistakin herkullisemman. Maku syntyy kontrasteista. Niin nurmikentällä kuin sen ulkopuolellakin pettymykset antavat meille syyn nauttia onnistumisista.

Kun selasin junamatkalla kuvia juhlivista Hongan pelaajista ja kannattajista, minulle tuli parempi olo. Seura on mennyt viime vuodet sellaisessa mankelissa, että sitä seuraavat ja siellä pelaavat ihmiset ovat onnensa ansainneet.

Jotain samanlaista toivon näkeväni lauantaina Jyväskylässä, kun HJK voittaa neljännen perättäisen mestaruutensa. Jalkapallossa onni on uusiutuva luonnonvara – niin on toki suru ja pettymyskin.

Leonard Cohen laulaa osuvasti Anthem-kappaleessaan:

Ring the bells that still can ring
Forget your perfect offering
There is a crack in everything
That’s how the light gets in.

Se on meidän yhteinen sairauskertomuksemme. Meidän kaikkien, jotka ovat saaneet sieluunsa osuman jalkapallosta. Tuo pallonmurtuma on se aukko, josta kuningaslajin valo ja sateet pääsevät edelleen sisään. Se on kuin avoin haava, joka ei arpeudu koskaan.

Jos joku tarvitsee vielä erikseen syyn lähteä lauantaina stadionille, niin se tulee tässä: kentiltä tulevat tuntemukset ovat puhtaita ja aitoja. Ne tulevat siitä, että me välitämme ja niitä kukaan ei voi koskaan ottaa meiltä pois. Sarjasta putoamisen tuoma tuskakin on suuri tunne – ja se iskee riippumatta siitä, oliko tapahtumahetkellä stadionilla vai ei. Stadionilla sen vain pystyy jakamaan muiden kanssa.

Edessä on suurten tunteiden viikonloppu. Lauantaina liigastadioneilla jaetaan ilot ja surut vielä kerran. Sen jälkeen alkaa pitkä, kylmä ja hiljainen talvi.

Tätä kaikkea tulee ikävä jo joulukuussa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: