Kirjoittanut Lari Vesander | lokakuu 27, 2012

Muuris-paketti osa 1: Elämäntapavalmentaja

Antti Muurinen voi jatkaa valmentajana vielä vaikka vuosikymmenen. Jalkapallo on hänelle rakkaus ja valmentaminen elämäntapa.

Lisäaika tuntuu loputtoman pitkälti. Sen aikana taitaa syntyä vielä pari maaliakin. Lopulta loppuvihellys soi. HJK:n vaihtopelaajat purkautuvat kentälle. Toisella laidalla Klubin kannattajia pidättelevät aidat kaatuvat rymisten.

Kohta pelaajat ja kannattajat juhlivat mestaruutta yhdessä keskiympyrässä. Hetken päästä juhliin otetaan mukaan valmentaja Antti Muurinen. ”Sexy Football, Antti Muurinen!”, kannattajat pauhaavat. Osa heistä käy kiittämässä Muurista kädestä pitäen.

Kohta pelaajat kaappaavat Muurisen käsivarsilleen ja heittävät hänet neljästi ilmaan. Yksi heitto jokaiselle perättäiselle mestaruudelle. ”Olo on vähintäänkin onnellinen”, Muurinen kertoo tunnelmistaan medialle.

Viikko sitten häntä juhlittiin HJK:n kotistadionilla Töölössä. Juhlat olivat ikimuistoiset. ”Jos kerran pitää lähteä, niin on hienoa lähteä näin: kultatuolissa ja etuovesta”, Muurinen totesi silloin.

Se mitä nähtiin tänään Harjulla ja aiemmin Töölössä on harvinaista valmentamisen glamouria. Arki on jotain muuta, mutta Muurinen rakastaa sitäkin.

HJK Mestareiden liigassa -kirjasta löytyvä katkelma tiivistää hienosti ammattivalmentajan arjen, joka ei katso kelloa tai kalenteria.

”Ilta vaihtuu yöksi ja yö aamuyöksi, mutta HJK:ta ei nukuta. Helsingin Vuosaaressa valmentaja Muurinen kelaa Jazz-pelin nauhaa jo toistamiseen. Ruutupaperi täyttyy muistiinpanoista. Virheitä, virheitä, virheitä.
Valmentajan osa ei ole kadehdittava. Työ seuraa aina perässä. Kodista kentälle ja päinvastoin. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa vuoden jokaisena päivänä. Halusit tai et.
Pelaajat pääsevät vähemmällä. Heidän täytyy huolehtia vain itsestään. Keskityt peliin, pelaat ja yrität seuraavalla kerralla pelata vielä paremmin. Muiden murheita on turha kantaa. Joukkuetoverin jalkavamma on kuitenkin vain joukkuetoverin jalkavamma. Ja tietysti valmentajan.
Tämä yö käy hyvästä esimerkistä. Muurisen vatvoessa kotonaan iltapäivän ottelua melkein kaikki pelaajat rentoutuvat Helsingin hälinässä. Päätös kesäsäiselle Kaivohuoneelle lähtemisestä on helppo. Viihtyisä terassi, muutamat janojuomat, musiikki ja hyvä seura auttavat pahimman pettymyksen yli.
Viimeisten yö päättyy valomerkkiin. Jatkoja ei tänään järjestetä. Samalla, kun taksijono Kaivohuoneen edustalla pitenee, Muurisen pieni, mutta tehokas moottori käy jo keveämmillä kierroksilla. Koko päivän kovassa rasituksessa ollut elimistö rauhoittuu. Valmentaja päättää jättää kolmannen katselukerran aamupäivään, sammuttaa videon ja pienen taistelun jälkeen myös itsensä. Kello lyö neljä.”

Vuosituhat on vaihtunut. Videot ovat muuttuneet ajastettaviksi digibokseiksi. Silti Muurisen pelin jälkinen arki on edelleen hyvin samankaltainen kuin 14 vuotta sitten. ”Olen huomannut itsessäni selvän eron siinä, että jos tulee tappio, analysoin pelin tarkemmin. Siinä kello on helposti kahta tai kolmea ennen kuin pääsee nukkumaan.”

Olen jo kysymässä tarkoittaako tämä sitä, että Muurinen nukkuu voitetun pelin jälkeen paremmin. Hän kuitenkin antaa vastauksen kysymättäkin. ”Joskus on käynyt niin, että voitollisenkin pelin jälkeen käy sen verran kierroksilla että nukahtaminen on vaikeaa.”

Valmentaminen valvottaa. Edes voittaminen ei takaa tässä työssä hyviä yöunia.

Pystyäkseen toimimaan ammattilaisena jalkapallovalmentajan täytyy olla hyvä. Pystyäkseen toimimaan ammatikseen HJK:n tai A-maajoukkueen valmentajana hänen täytyy olla loistava. Tavoitteet on asetettu noissa joukkueissa niin korkealle, että useimmiten valmentajat epäonnistuvat.

Jos ajatellaan, että HJK:n tavoitteena on aina mestaruus valmentajat ovat useimmiten epäonnistuneet seurassa. Jos ajatellaan, että A-maajoukkueen tavoitteena on aina arvokisapaikka,niin Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen kaikki valmentajat kautta historian ovat epäonnistuneet.

Edellinen väite on tietysti kärjistävä, mutta se pitää sisällään valmentajan työn perimmäisen luonteen. Lopulta valmentaja epäonnistuu aina. Useimmiten epäonnistumiseen johtaneita syitä on paljon ja ainakin osa niistä ovat sellaisia, että valmentaja ei pysty niitä hallitsemaan. Se pitää vain hyväksyä. Jokainen joukkue kohtaa kauden aikana vastoinkäymisiä riippumatta siitä, kuinka loistavat pelaajat ja hyvä valmentaja sillä on.

Pettymyksiä tulee väistämättä. Helppo tappio. Turha tasapeli. Loukkaantumissuma. Vaihtoehtoja on niin lukematon määrä, että joku niistä osuu aina kohdalle. Tilanne on sama elämässä ja jalkapallossa: maailma lyö aina maahan, eikä se välitä siitä kuinka monta kertaa ihminen kaatuu. Tärkeintä on se, kuinka monta kertaa hän nousee ylös.

Hyvän valmentajan täytyy olla lannistumaton. Medialta lentää lokaa, kannattajat huutavat valmentajaa vaihtoon. Samaan aikaan seurajohto muistuttaa etukäteen asetetuista kohtutttomista tavoitteista. Tällaisessa ristitulessa olisi helppo ryhtyä populistiksi. Tehdä niin kuin ”kansa” vaatii. Ulkoistaa päätöksenteko muille ja vetäytyä mahdollisen epäonnistumisen jälkeen yleisen mielipiteen taakse piiloon ja sanoa, että kannattaa varoa mitä haluaa, se voi käydä toteen.

Se olisi ammatillinen itsemurha. Tuuliviirit eivät kestä valmentajina pitkään. Valmentajalla pitää olla selkeä mielikuva siitä, mitä hän on tekemässä. Ei suuren laivan kapteenikaan muuta kurssia joka kerta, kun kurssi kääntyy. ”Paineiden ja odotusten keskellä täytyy vain tehdä parhaansa ja ajatella, että päämäärä on tärkeä. Ei tule poukkoilla tai keskittyä välivaiheisiin”, Muurinen sanoo.

Valmentajan ei tarvitse nostaa jaloilleen vain itseään vaan koko joukkue. Kun sen joutuu tekemään monta kertaa kaudessa, on tärkeää, ettei itse horju ihan pienistä. Pikkuasioihin ei pidä kompastua.

Välillä valmentaja kuitenkin onnistuu. Seura saavuttaa tavoitteensa, jopa ylittää ne. Jos niin käy kerran, se voi olla sattumaa. Jos niin käy neljä kertaa peräkkäin, valmentajan täytyy olla loistava.


Valmentaminen on niin kuluttavaa työtä, että harva kestää sitä pitkään. Moni lopettaa kestämättömän stressin takia tai siksi, että perhe-elämä kärsii liikaa. Muurisella ei ole enää jälkimmäistä ongelmaa. Aikuiset lapset ovat muuttaneet kotoa jo ajat sitten. Stressin kanssa hän oppinut elämään.

Hänen ei ole koskaan tarvinnut pitää valmentamisesta välivuotta, eikä sellainen ole suunnitelmissa nytkään.  ”Maailma ajattelee helposti, että 50-vuotiaalta on elämä ohi. Minusta kuitenkin tuntuu, että olen 58-vuotiaana hyvässä kunnossa ja paljon parempi, kokeneempi ja maltillisempi kuin ennen – mutta samalla yhtä intohimoinen kuin aiemminkin”, hän sanoo.

Jos Muurinen vain pysyy terveenä ja saa tilaisuuksia, hänellä on tarkoitus valmentaa eläkkeelle asti. Eikä se välttämättä tarkoita viiden vuoden päässä häämöttävää 63 vuoden rajapyykkiä. Muurinen uskoo pystyvänsä valmentamaan vielä 10 tai jopa 15 vuotta. ”Jalkapallovalmentajan eläkeikä on määrittelemätön. Se voi olla 70 tai 75:kin vuotta.”

Tässä vaiheessa joku voi kysyä, että mitä voitettavaa Muurisella enää on. Hän on voittanut enemmän Suomen mestaruuksia kuin yksikään toinen valmentaja. Hän on valmentanut joukkueensa Mestareiden liigaan. Maajoukkuevalmentaminenkin on koettu. Hän on jo legenda, eikä uutta voitettavaa ole. Neljä peräkkäistä mestaruutta on loistava perintö, miksi vaarantaa sitä?

Koska valmentamisessa ei ole kyse perinnöstä. Muurisella oli kaksi mestaruutta jo 20 vuotta sitten. Mestareiden liiga laitettiin saavutuksien listaan jo 1990-luvun lopulla. Muurisella ei ole ollut pulaa meriiteistä pitkään aikaan.

Pelaajien rakkaudesta peliin puhutaan paljon, mutta valmentajat ovat vähintään yhtä hulluja. Ei kukaan muuten kestäisi jatkuvaa stressiä ja julkista ryöpytystä. Muurinen on jalkapallohullu. Kun HJK oli käytännössä varmistanut mestaruuden 2-0-voitolla FC Lahdesta, Muuriselta kysyttiin miten hän aikoo viettää loppuillan. ”Puoliltaöin alkaa lähetys Turun Derbystä. Katson sen kokonaan”, Muurinen vastasi.

Siihen vastaukseen sisältyi paljon. HJK oli voittanut, joten tarvetta välittömällä analyysille ei ollut. Muurinen pystyi ottamaan iltayön rennommin, mutta lopulta ero työn ja vapaa-ajan välillä oli otteluvalinnassa.

Sitä paitsi FC Lahti -pelikin on nyt katsottu. Se, kuinka Muurinen menettelee tämänpäiväisen JJK-pelin kanssa, on vielä auki – tai oikeastaan auki on vain se, milloin Muurinen pelin katsoo. ”Nauhoitus on päällä. Ja itseni tuntien peli tulee kyllä katsottua, kävi siinä miten tahansa”, hän toteaa. ”Matka Jyväksylästä on pitkä ja pitää saunoa porukalla, voi olla ettei sitä tule samana iltana katsottua… Mutta en kyllä sulkisi pois sitäkään vaihtoehtoa”, hän naurahtaa.

Muurinen on elämäntapavalmentaja. Hänelle on kertynyt urallaan jo sen verran tappioitakin, että jatkamisessa ei voi olla kyse vain siitä, että hän rakastaa voittamista. Hän rakastaa jalkapalloa – ja valmentamista. Edellisen rakkauden määritteleminen on helppoa, jälkimmäisen vaikeampaa.

Parhaiten määrittelyssä on onnistunut New York Timesin toimittaja Michael Lewis, joka teki kuusi vuotta sitten ison jutun NFL:n menestysvalmentajasta Bill Parcellsista. Parcells oli tuolloin 65-vuotias. Hän asui hävyttömän pienessä hotellihuoneessa ja valmensi Dallas Cowboysia. ”Kun ihminen vanhenee, hänen tarpeensa vähenevät. Ne eivät kasva. Ne vähenevät. Tarvitsen vähemmän rahaa. Tarvitsen vähemmän seksiä. Mutta tämä – tämä ei muutu”, Parcells sanoi tv-ruutua osoittaen. Hänkin oli katsomassa läpi edellisen illan ottelua.

Sitä mitä ”tämä” tarkoittaa, Parcells ei osannut tai halunnut tarkemmin selittää. Lewisillä oli asiasta kuitenkin valistunut arvaus. ”Kun ihmisen koko elämää määrittää kilpailemisesta tuleva paine ja se kuinka hän pystyy paineeseen vastaamaan, siitä saa fiiliksen, josta on hankala luopua. Sitä herää joka aamu tietäen, että seuraava peli on ainut asia, jolla on merkitystä. Se on epämukana tunne, mutta samalla hyvin koukuttava”, Lewis kirjoittaa.

Jokainen joka on jäänyt koukkuun manageripeliin, voi ymmärtää kuinka riippuvuutta aiheuttavaa valmentaminen voi olla. Kun sitä on tehnyt oikeasti vuosikymmenten ajan, luopuminen voi olla hyvin vaikeaa.

Sitä paitsi Muurisella ei ole mitään syytä luovuttaa. Hänellä on vielä paljon annettavaa suomalaiselle jalkapalloilulle. Jalkapallo tarvitsee edelleen Muurista ja Muurinen tarvitsee jalkapalloa vähintään yhtä paljon. Jalkapallo on ainut ammatti, joka hänellä on ollut viimeisen 30 vuoden aikana.Hänellä on olemassa tekninen tutkinto, mutta se on jäänyt käyttämättömäksi. Uskooko joku tosissaan, että hän vaihtaisi nyt alaa?

Voi olla, että joskus tulevaisuudessa Muurinen tekee saman liikkeen kuin Bill Parcells teki vuonna 2008 ja siirtyy urheilujohtajaksi. HJK on jättänyt hänelle jo tarjouksen tuosta pestistä, mutta luultavasti hän ei tartu siihen vielä. Hän haluaa valmentaa.

Muurinen sanoi 50-vuotishaastattelussaan olevansa niin innostunut lajista, että voisi valmentaa vaikka kolmosdivarissa, jos vain muut edellytykset ovat kunnossa. ”Se pitää edelleen paikkansa”, Muurinen vahvistaa.

Muurisen valmentajaura alkoi 1980-luvun alussa sillä, että hän nosti Kontulan Urheilijat nelosdivarista liigan porteille. Olisiko mehdollista, että Muurinen lähtisi nyt jonnekin luomaan uuden KontU-ilmiön? ”Miksei? Koskaan ei voi sanoa ei koskaan”, hän vastaa.

Yksi elämän suurimmista onnista on tehdä sitä mitä rakastaa. Muurinen on tässä mielessä etuoikeutettu, eikä hän ole vielä valmis lopettamaan. Hänellä on vielä paljon annettavaa suomalaiselle jalkapalloilulle.

Palataan vielä Harjulle. Muurinen kiittää pelaajia ja kannattajia. Näky on, aivan kuten aikaisemmin Töölössä, liikuttavan kaunis. Tämä tuntuu onnelliselta lopulta, mutta silti kyseessä on todennäköisesti vain uusi alku. Nämä eivät ole hyvästit.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Kategoriat

%d bloggers like this: